— Lähdetään, sanoi Sanders ja puolta tuntia, myöhemmin viesti kulki hausariveissä, ja Sanders kirjoitti viestiä päällikölleen kaukaiseen Lagokseen.
* * * * *
George, sanottakoon se, ei ajatellut muuta kuin olevansa tervetullut
Lukatin kylään.
Päällikkö Olari oli tervehtinyt häntä kohteliaasti ja kertonut hänelle tarinoita Sandersin raakuudesta — tarinoita, niinkuin George kirjoitti, »jotka, jos olivat tosia, ovat kuolemanisku brittiläiselle rehellisyydelle mustissa siirtomaissa».
Mitä tämä oikein tarkoitti, en voi arvata.
George oli kuukauden vieraana Lukatissa. Hän oli ajatellut viipyä enintään kolme päivää, mutta aina oli ollut syitä hänen viipymiseensä.
Kerran kantajat karkasivat, toisen kerran tiet eivät olleet turvalliset, kerran Olari pyysi häntä jäämään näkemään nuorten miesten tanssia. George ei tietänyt, että hänen nelimiehinen hausajoukkonsa oli levoton, koska hänen tulkkinsa — samanlainen hullu kuin hän itsekin ei voinut tulkita ennustuksia. George ei tietänyt sellaisen tanssin merkitystä, johon ainakin kuusi poppamiestä otti osaa, eikä sen rappeutuneen majan tarinaa, joka oli kylän laidassa. Jos hän olisi vaivautunut tutkimaan majaa, hän olisi löytänyt pöydän, tuolin, vuoteen ja pöydältä raportin, pölyn ja sateen tuhriman, joka alkoi:
»Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne, että alkuasukkaat yhä edelleenkin jatkavat toimeliasta ja rauhallista elämäänsä!»
Sillä, tässä majassa oli elänyt Carter, alikomissaari; ja alkuasukkaat, joilla on oma käsityksensä kuolemasta, eivät olleet kajonneet mihinkään.
Kuukausi läheni loppuaan, kun George haistoi isäntänsä äänessä jonkinlaista julkeutta ja villien kohtelussa jotakin tunkeilevaa.