— Herra, sanoi Bosambo seuraavana aamuna, monta kuukautta sitten sinä syytit ochorilaisia sanoen, että he eivät osaa tapella. Se oli totta, mutta noina kaukaisina aikoina ei ollut Bosambo päällikkönä. Nyt kun minä olen opettanut heitä ja pannut tulta heidän vatsaansa, he ovat voittaneet Suuren kuninkaan sotilaat.
Hän oli mahtava, sillä hänen hartioillaan oli kultalangoista kudottu ja sinisellä kirjailtu mantteli, joka edellisenä iltana ei vielä ollut hänen.
— Bosambo, sanoi Sanders, — vaikka minulla on sinun kanssasi paljon selviteltäviä asioita siksi, että olet rikkonut lakia lähtemällä sotajalalle, olen kiitollinen, että toisen omaisuuden himoaminen toi sinut näille maille. Mistä sait tuon viitan? tiukkasi hän.
— Varastin sen, sanoi Bosambo peittelemättä, — Suuren kuninkaan teltasta; otin myös mukaani yhden niistä kivistä, joilla minun herrani ei tahtonut seisoa. Toin sen ajatellen, että se olisi todistuskappale.
Sanders nyökkäsi ja pureskeli irvistellen sikariaan. »Jolla minun herrani ei tahtonut seisoa», oli sattuvasti sanottu.
— Näytä se minulle, sanoi hän, ja Bosambo kantoi itse sen hänen eteensä.
Se oli kestänyt kuumuuden kylläkin hyvin, mutta luja käsittely oli murtanut yhden kulman; ja Sanders katsoi tätä murtunutta kulmaa vakavasti ja pitkään.
— Tässä, sanoi hän, — on sellainen todistuskappale, jota yksikään oikea brittiläinen hallitus ei voi sivuuttaa — minä näen Limbilin lopun.
* * * * *
Sadeaika ja kevät olivat tulleet, ennen kuin Sanders jälleen seisoi suuren kuninkaan edessä. Kaikkialla hänen ympärillään oli hävitystä ja kuolemaa. Kenttä oli täynnä kuolleitten ruumiita, ja suuri kaupunki oli savuavina raunioina. Vasemmalla oli leirissä kolme hausarykmenttiä, oikealla kaksi afrikkalaista kivääripataljoonaa, ja heidän leikinlaskunsa kuului läpi ilman.