Hän avasi kuoren ja shekki tipahti lattialle. Hänen kumartuessaan nostamaan sen syöksähti veri hänen kasvoilleen. Shekki sisälsi koko hänen perintöosuutensa ja myötäseuraavassa kirjeessä selitettiin, että saatuaan pesän selvitetyksi pikemmin kuin mitä he olivat odottaneet, he olivat päättäneet suorittaa osuuden ennen määrättyä maksupäivää.
Lily istui sänkynsä jalkopäässä olevan pikku pöydän viereen, levitti shekin ja luki uudestaan ja uudestaan kymmenentuhatta dollaria, joka oli kirjoitettu sen yli tanakalla liikemieskäsialalla. Kymmenen kuukautta sitten tuo summa olisi edustanut puutetta ja köyhyyttä; mutta hänen arvojen arvioimisensa oli muuttunut sillä välin ja nyt tirkisti rikkauden haave jokaisesta kynänvedosta. Tuijottaessaan yhä siihen hän tunsi tuon haaveen säihkyä nousevan aivoihinsa ja hetken kuluttua hän nosti pöydän kannen ja heitti tuon taikapaperin näkyvistään. Oli helpompaa ajatella ilman noita viittä kuviota, jotka tanssivat hänen silmissään, ja hänellä oli paljon selailemista ennen nukkumistaan.
Hän avasi shekkikirjansa ja syventyi samanlaisiin tuskallisiin laskelmiin kuin Bellomontissa tuona yönä, jolloin hän oli päättänyt mennä naimisiin Percy Grycen kanssa. Köyhyys yksinkertaistuttaa kirjanpitoa ja hänen finassiasemansa oli helpompi selvittää kuin se oli ollut silloin. Mutta hän ei ollut kuitenkaan oppinut pitämään huolta raha-asioistaan, ja ohimenevänä loistokautenaan Emporiumissa hän oli soljunut takaisin entisiin ylettömiin elämäntapoihinsa, mikä vielä huononsi hänen heikkoa raha-asemaansa. Hänen shekkikirjansa ja hänen laatikossaan olevien maksamattomien laskujen huolellinen tarkastelu osoitti, että kun nämä olivat suoritetut, hänelle tuskin jäisi kylliksi, millä elää lähimmät kolme tai neljä kuukautta; ja senkin jälkeen täytyi kaikki satunnaiset menot supistaa vähimpään, jos hänen olisi jatkettava nykyistä elämäntapaansa ansaitsematta lisärahoja.
Oli kuitenkin surkeaa olla köyhä — nähdä edessään puutteenalainen, huolten painama keski-ikä, kulkea säästäväisyyden ja itsensäkieltämisen synkkien asteiden kautta vähittäistä häviämistä kohti täysihoitolan tuhruiseen yhteisoloon. Mutta oli jotain vieläkin surkeampaa — se oli yksinäisyyden puristus hänen sydämessään, tunne, että on pyyhkäisty juuristaan irtikiskotun ajelehtivan kasvin tavoin alas vuosien mistään piittaamatonta eteenpäinmenoa. Tämä oli tunne, joka valtasi nyt hänet — tunne, että hän on juureton ja pian häviävä, pelkkä lastu olemassaolon pyörteisellä pinnalla, ilman mitään, johon hänen olentonsa pienet avuttomat tuntosarvet voisivat tarttua, ennenkuin kauhea virta peittäisi ne. Ja kun hän katsoi taaksepäin, näki hän, ettei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin hän oli ollut todellisessa suhteessa elämään. Hänen vanhempansakin olivat olleet juurettomia, jokaisen tavan ja muodin virtauksen sinne tänne viskelemiä, ilman mitään persoonallista olemassaoloa, joka heitä olisi suojellut sen vaihtelevilta mauilta. Hän itse oli kasvanut ilman että mikään tilkku maata oli hänelle rakkaampi kuin jokin toinen; ei ollut mitään varhaisten kiintymysten ja kunnioituksen ja vakavien rakkaiksitulleiden traditsionien keskustaa, jonka puoleen hänen sydämensä saattoi kääntyä ja josta se saattoi ammentaa tarmokasta vakavuutta itseään ja hellyyttä muita kohtaan. Missä muodossa hitaasti patoutuva menneisyys eläneekin veressä — joko näkyvillä muistomerkeillä varustetun vanhan talon konkreettisessa kuvassa tai ei käsintehdyn vaan perittyjen tapojen kyhäämän talon käsitteessä — sillä on sama yksilöllistä olemassaoloa laventava ja syventävä voima — voima, joka liittää sen sukulaisuuden salaperäisillä siteillä kaiken inhimillisen pyrkimyksen mahtavaan loppusummaan.
Sellaista elämän yhtenäisyyden näkyä ei Lilyllä ollut koskaan ennen ollut. Hänellä oli ollut siitä hämärä aavistelu toveruusvaistonsa sokeissa liikunnoissa, mutta hänen ympärillään olevan elämän hajoittavat vaikutukset olivat karkoittaneet ne. Kaikki hänen tuntemansa miehet ja naiset olivat kuin atomeja, jotka pyörivät pois toinen toisistaan jonkinlaisessa sentrifugaalitanssissa; ensimmäisen elämän yhtenäisyyden välähdyksen hän koki tuona samana iltana Nettie Strutherin keittiössä.
Tuo köyhä pieni työläistyttö, joka oli saanut tarmoa koota yhteen elämänsä sirpaleet ja rakentaa itselleen niistä suojan, näytti Lilystä saavuttaneen olemassaolon keskeisen totuuden. Se oli jotenkin laihaa elämää, köyhyyden julmalla jyrkänteellä ja vain niukka hätävara sairauden ja onnettomuuden mahdollisuuksia varten, mutta sillä oli samanlainen hennon rohkea kestävyys kuin linnunpesällä, joka on rakennettu jyrkänteen partaalle — pelkkä lehti- ja korsikimppu, mutta kuitenkin niin pantu kokoon, että siihen uskotut oliot voivat turvallisina riippua kuilun yllä.
Niin — mutta pesän rakentamiseen oli tarvittu kaksi: miehen usko yhtä hyvin kuin naisen rohkeus. Lily muisteli Nettien sanoja: Minä tiesin, että hän tiesi, mitä minulle oli tapahtunut. Miehensä usko häneen oli tehnyt uudistumisen mahdolliseksi — naisen on niin helppo tulla siksi, mitä hänen rakastamansa mies uskoo hänen olevan! No niin — Selden oli kaksi kertaa ollut valmis panemaan uskonsa Lily Bartiin, mutta kolmas koetus oli ollut liian kova hänen kestävyydelleen. Itse hänen rakkautensa laatu oli tehnyt sen mahdottomammaksi herättää uudestaan eloon. Jos se olisi ollut yksinkertainen veren vaisto, olisi Lilyn kauneuden mahti saattanut elähyttää sen jälleen. Mutta se seikka, että se oli syvemmällä, että se oli selvittämättömästi kietoutunut perittyjen ajatus- ja tuntemistapojen kanssa, teki sen yhtä mahdottomaksi saada uudelleen kasvamaan kuin syväjuurisen kasvin, joka on revitty paikaltaan. Selden oli antanut hänelle parastaan, mutta hänen oli yhtä mahdotonta kuin Lilynkin kääntyä kritiikittömästi takaisin entisille tunneasteille.
Lilylle jäi, kuten hän oli sanonut Seldenille, kohottava muisto tämän uskosta häneen. Mutta hän ei ollut saavuttanut sitä ikää, jolloin nainen voi elää muistoillaan. Hänen pitäessä Nettie Strutherin lasta sylissään olivat jähmettyneet nuoruuden virrat irtaantuneet ja juosseet lämpiminä hänen suonistaan. Vanha elämänkiihkeä halu valtasi hänet ja koko hänen olentonsa vaati persoonallisen onnen osuuttaan. Niin — onnea hän halusi, ja ne välähdykset, jotka hän oli siitä saavuttanut, tekivät kaiken muun vähäpätöiseksi. Vähitellen hän oli irtautunut halpa-arvoisemmista mahdollisuuksista ja hän näki, ettei hänelle nyt jäänyt muuta kuin kieltäytymisen tyhjyys.
Tuli myöhä ja suunnaton raukeus valtasi hänet kerran vielä. Se ei ollut hiipivää unen tunnetta, vaan kiihtynyttä valvottavaa väsymystä, sairaalloista mielen selvyyttä, jota vastaan tulevaisuuden kaikki mahdollisuudet kuvastuivat jättiläismäisinä. Häntä kauhistutti näyn erinomainen selvyys; hänestä tuntui, kuin olisi hän murtanut sen ihmeellisen verhon, joka on aikomuksen ja toiminnan välillä, ja näkisi tarkkaan, mitä hän tulisi tekemään kaikkina tulevina pitkinä päivinä. Siellähän oli esim. shekki laatikossa — hän aikoi käyttää sen velkansa maksuksi Trenorille, mutta hän aavisti, että hän huomispäivänä tahtoi lykätä sen toistaiseksi, tahtoi luisua velan vähittäiseen siirtämiseen. Tuo ajatus hirvitti häntä — hän pelkäsi lankeavansa Lawrence Seldenin kanssa vietetyn viimeisen hetken korkeudesta. Mutta miten hän saattoi uskoa pysyvänsä jaloillaan? Hän tunsi vastustavien vaikutinten voiman — hän saattoi tuntea tavan lukemattomien käsien vetävän häntä takaisin taas jotenkin pilaamaan kohtaloa. Hän tunsi voimakasta halua pidentää, ikuistuttaa henkensä hetkellisen innostuksen. Jos vain elämä voisi loppua — loppua tähän traagilliseen, mutta samalla suloiseen menetettyjen mahdollisuuksien tajuamiseen, jotka antoivat hänelle sukulaistunteen kaikkiin rakastaviin ja ennen häntä eläneisiin maailmassa!
Hän oikaisihe äkkiä ja ottaen shekin pöytälaatikostaan hän sulki sen kuoreen, jonka hän osoitti käyttämäänsä pankkiin. Sitten hän kirjoitti toisen shekin Trenorille ja pannen sen ilman yhtään myötäseuraavaa sanaa kuoreen, jolle hän kirjoitti hänen nimensä, hän asetti molemmat kirjeet vieretysten pöydälle. Senjälkeen hän jäi yhä istumaan pöydän ääreen ottaen esille paperejaan ja kirjoittaen, kunnes talossa vallitseva syvä hiljaisuus muistutti häntä, että oli myöhä. Kaduilla oli pyörien räminä lakannut ja vain humalaisten hoilotusta kuului silloin tällöin läpi syvän, luonnottoman hiljaisuuden. Salaperäisessä öisessä yksinäisyydessään, erillään elämän kaikista ulkopuolisista merkeistä, hän tunsi olevansa vielä omituisemmin ristiriidassa kohtalonsa kanssa. Tuo tunne huimasi häntä ja hän koetti päästä tietoisuudesta painamalla kätensä silmiään vastaan. Mutta kauhea hiljaisuus ja tyhjyys näytti symbolisoivan hänen tulevaisuuttaan — hän tunsi kuin talo, katu, maailma olisivat kaikki tyhjiä ja hän yksin olisi jäänyt tuntevaksi elottomassa maailmankaikkeudessa.