Mutta se oli hulluuden partaalla olemista… hän ei ollut koskaan riippunut niin lähellä epätodellisen huimaavaa jyrkännettä. Unta hän tahtoi — hän muisti, ettei hän ollut ummistanut silmäänsä kahteen yöhön. Pieni pullo oli hänen vuoteensa vieressä odottaen saavansa huumata hänet. Hän nousi ja riisuutui nopeasti ikävöiden nyt tyynynsä kosketusta. Hän tunsi itsensä niin pohjattoman väsyneeksi, että hän ajatteli täytyvänsä vaipua uneen heti. Mutta heti kun hän oli pannut pitkäkseen, kävi jokainen hänen hermonsa yht'äkkiä vieläkin erikoisen virkeäksi. Oli kuin suuri häikäisevä sähkövalo olisi väännetty palamaan hänen päässään ja hänen kurja pieni kiusaantunut minänsä luhistui ja kyyristyi siinä tietämättä, minne paeta.
Hän ei ollut kuvitellut sellaista unettomuuden toistumista mahdolliseksi: koko hänen menneisyytensä kertautui sadoissa tietoisuuden eri kohdissa. Missä oli juoma, joka saattoi asettaa tämän kapinoivien hermojen legionan? Raukenemisen tunne olisi ollut suloinen verrattuna tähän toiminnan läpitunkevaan meluun; mutta väsymys oli väistynyt hänestä, ikäänkuin jotain julmaa kiihoketta olisi väkivalloin vuodatettu hänen suoniinsa.
Hän saattoi kestää sen — niin, hän saattoi kestää sen, mutta mitä voimia hänelle jäisi seuraavaksi päiväksi? Seuraava päivä lähestyi armotta ja sen kintereillä tulivat toiset päivät — ne keräytyivät uhkaavina hänen ympärilleen kuin kirkuva roskajoukko. Hänen täytyi karkoittaa ne muutamiksi hetkiksi; hänen täytyi saada hetkinen unohdusta. Hän ojensi kätensä ja mittasi vaimentavat tipat lasiin. Mutta sitä tehdessään hän tiesi, että ne olisivat voimattomia hänen aivojensa yliluonnollista selkeyttä vastaan. Hän oli jo aikoja sitten nostanut annoksen korkeimpaan määrään, mutta tänä yönä hän tunsi, että hänen täytyi ylittää se. Hän tiesi olevansa siinä hieman uhkarohkea — hän muisti proviisorin varoituksen. Jos uni tuli ollenkaan, niin olkoon se sitten uni, josta ei heräisi. Mutta loppujen lopuksi se oli vain yksi mahdollisuus sadasta. Lääkkeen vaikutus oli arvioimaton, ja muutaman tipan lisäys säännölliseen annokseen ei luultavastikaan tekisi muuta kuin toisi hänelle levon, jota hän niin epätoivoisesti kaipasi.
Hän ei totta puhuen tarkastellut kysymystä kovin tuskallisesti — unen saannin ruumiillinen vaatimus oli hänen ainoa ylläpitävä aistimuksensa. Hänen mielensä peräytyi ajatuksen selkeyttä yhtä vaistomaisesti kuin silmät supistuvat häikäisevässä valossa — pimeyttä, pimeyttä, sitä hänen täytyi saada hinnalla millä hyvänsä. Hän nousi vuoteellaan ja nieli lasin sisällön. Sitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja paneutui maata.
Hän makasi hyvin hiljaa, odottaen aistillisella mielihyvällä unilääkkeen ensimmäisiä vaikutuksia. Hän tiesi ennakolta, minkälaisia ne tulisivat olemaan — sisäisen tykytyksen vähittäistä lakkaamista, tahdottomuuden vienoa lähenemistä, ikäänkuin näkymätön käsi tekisi pimeässä taikakulkuaan hänen ylitseen. Vaikutuksen hitaus ja epäröinti lisäsi sen lumousta: oli suloista kurkistaa alas tiedottomuuden hämäriin kuiluihin. Tänä yönä lääke näytti vaikuttavan hitaammin kuin tavallisesti: jokainen kiivas tykytys oli vaimennettava vuorostaan. Mutta vähitellen täydellisen kukistumisen tunne valtasi hänet, ja hän ihmetteli veltosti, mikä hänet oli saattanut tuntemaan tuskallisesti ja kiihtyneesti. Hän näki nyt, ettei ollut mitään, mistä kiihtyä — hän oli palannut normaalielämänkatsomukseensa. Loppujen lopuksi ei huomispäivä olisikaan niin vaikea, hän tunsi varmasti, että hänellä olisi tarmoa ottaa se vastaan. Hän ei oikein muistanut, mitä hän oli pelännyt kohdata, mutta tuo epävarmuus ei sen enempää häirinnyt häntä. Hän oli ollut onneton ja nyt hän oli onnellinen — hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja nyt oli yksinäisyyden tunne haihtunut.
Hän liikahti kerran ja kääntyi kyljelleen, ja tätä tehdessään hän äkkiä ymmärsi, miksei hän tuntenut itseään yksinäiseksi. Se oli kummallista — mutta Nettie Strutherin lapsi lepäsi hänen käsivarsillaan: hän tunsi sen pienen pään painavan olkapäätään. Hän ei tiennyt, miten se oli tullut sinne, mutta hän ei tuntenut siitä hämmästystä, ainoastaan suloista, koko olentonsa läpi tunkevaa lämmön ja mielihyvän väristystä. Hän laittoi itsensä mukavampaan asentoon kiertäen käsivartensa pyöreän untuvaisen pään ympärille ja pidättäen hengitystään, jottei se häiritsisi nukkuvaa lasta.
Hänen siinä maatessaan hän sanoi itsekseen, että oli jotakin, jota hänen piti sanoa Seldenille, jokin sana, jonka hän oli löytänyt ja joka oli tekevä elämän selväksi heidän välillään. Hän koetti toistaa tuota sanaa, joka viipyi epämääräisenä ja valoisana ajatuksen etäisellä äärellä — hän pelkäsi, ettei hän muistaisi sitä herätessään. Ja kunhan hän vain muistaisi sen ja sanoisi sen Seldenille, niin hän tunsi, että kaikki olisi hyvin.
Vähitellen tuon sanan ajattelu haihtui ja uni alkoi vallata hänet. Hän hieman ponnisteli sitä vastaan, tuntien, että hänen pitäisi pysytellä valveilla lapsen takia. Mutta tämäkin tunne häipyi vähitellen epäselväksi unisen rauhan tuntemukseksi, jonka läpi yht'äkkiä pimeä yksinäisyyden ja kauhun varjo raivasi tiensä.
Hän kavahti taas pystyyn, viluisena ja säikähdyksestä väristen: hetken ajan hänestä tuntui kuin olisi hän kadottanut lapsen käsistään. Mutta ei — hän oli erehtynyt — hän tunsi vielä sen ruumiin hennon kosketuksen, lämpö alkoi jälleen virrata hänen lävitseen, hän otti sen vastaan, vajosi siihen ja nukkui.