Gerty, myöskin oudon rauhallisena ja tietoisesti itsensähillitsevänä kuten ainakin se, joka on kestänyt monet huolet ja tuskat, seisoi vuoteen vieressä puhuen ystävällisesti, ikäänkuin toimittaen viimeisen viestin.
"Tohtori löysi kloraalipullon — hän on nukkunut huonosti jo pitkät ajat, ja varmaankin hän on ottanut erehdyksessä liika suuren annoksen… Ei ole epäilemistäkään — ei mitään epäilyä — ei ole kysymystäkään — tohtori on ollut kovin hyvä. Sanoin hänelle, että me jäisimme mielellämme yksin vainajan kanssa — selvittäisimme hänen asiansa ennenkuin kukaan muu tulee. Tiedän, että hän olisi sitä juuri tahtonut."
Selden tuskin tajusi, mitä Gerty puhui. Hän seisoi katsoen alas nukkuviin kasvoihin, jotka näyttivät lepäävän siinä kuin hieno melkein näkymätön naamio niiden elävien piirteiden yllä, jotka hän oli tuntenut. Hän tunsi, että todellinen Lily oli vielä siinä, aivan hänen lähellään, mutta näkymättömänä ja luoksepääsemättömänä. Ja heitä erottavan esteen ohuus kiusasi häntä avuttomuuden tunteella. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut kuin pieni tuskin huomattava este — ja kuitenkin hän oli antanut sen pitää heitä erillään! Ja vaikka se nyt tuntui heikommalta ja hennommalta kuin koskaan, oli se äkkiä kovettunut timantiksi, ja turhaan hän saattaisi vaikka päänsä lyödä murskaksi sitä vastaan.
Hän oli langennut polvilleen vuoteen viereen, mutta Gertyn kosketus nosti hänet pystyyn. Ja kun heidän katseensa yhtyivät, hämmästyi Selden aivan erikoista valoa serkkunsa kasvoilla.
"Ymmärrättehän, mitä varten tohtori läksi? Hän lupasi, ettei tulisi mitään häiriötä — mutta muodollisuuksia täytyy noudattaa. Ja minä pyysin hänen suomaan meille aikaa tarkastaa ensin hänen tavaroitaan —"
Selden nyökkäsi, ja Gerty silmäili pientä köyhästi kalustettua huonetta. "Se ei kysy pitkää aikaa", päätti hän.
"Ei — se ei kysy pitkää aikaa", myönsi Selden.
Gerty piti Seldenin kättä omassaan vielä hetkisen ja luoden sitten viimeisen silmäyksen vuoteeseen hän kulki hitaasti ovea kohti. Kynnyksellä hän pysähtyi lisätäkseen: "Löydätte minut alhaalta, jos kaipaatte minua."
Selden nousi pidättääkseen häntä. "Mutta minne te menette? Hän olisi toivonut —"
Gerty pudisti päätään hymyillen. "Ei, tätä juuri hän olisi toivonut —" ja kun hän puhui, kävi valo läpi Seldenin tunteettoman kurjuuden ja hän näki syvälle rakkauden kätkettyihin salaisuuksiin.