(Osottaa taulua).
Willmar. Aivan vallatoin kappale galant-homme'n viimeistä painosta — muuten minun holholaiseni, Osvald Born, rikas perillinen, joka opintonsa ja matkustelunsa päätettyään, kaikenlaisten kevytmielisten kujeitten perästä, jotka minä olen anteeksi antanut, ja monta velkaa tehtyänsä, jotka minä olen maksanut, tuli takaisin huoneeseni, viipyäksensä täällä puolen vuotta, siksi että hänen kartanonsa arenti on loppunut. Minä olen aivan iloinen, lapseni, kun pääsen vapaaksi kaikista näistä hurihaitun menoista.
Fransiska. Mutta lopuksi vie hän sinulta emännöitsijäsi myötänsä.
Willmar. Evelinanko? Siitä asiasta minä olen aivan huoletoin.
Fransiska. Nuoruuden ystävyys —
Willmar. Mutta ei mikään rakkaus. — Muuten hän olisi enemmän näkyvissä kotona, ja me nautimme hänen seuraansa tuskin aterioillakaan. Muun ajan ampuu hän multa varpuseni pois puistosta, ratsastaa hevoseni rammaksi, unhottaa illalla puiston-avaimen, kiipee yli muurin, jolloin pari kiveä ja tusina kukkas-astioita sen kyllä tietävät. Jos portti on kiinni hän lyö rikki jonkun ruudun, astuu ikkunasta sisään, ja näitä kaikkia on minun kärsiminen, sentähden olen minä holhoja.
Fransiska. Ja tämä todistaa?
Willmar. Ett'ei hän suinkaan ole Evelinaan rakastunut, muuten pysyisi hän kotosella.
Fransiska. Nämät ovat kaiken nuoruuden ystävyyden onnettomat seuraukset. Tässä nyt pari ihmistä, jotka erinomaisen hyvin sopisivat toinen toisellensa, — sillä olisihan tuo Evelinalle mainio naimiskauppa —
Willmar. Sitä ei käy kieltäminen —