Fransiska. Ja hän saisi mitä herttaisimman vaimon —
Willmar. Epäilemättä —
Fransiska. Tässä nyt pari ihmistä sulasta ystävyydestä ei joudu rakkauteen. Mutta, isä, sinun on holhojana ja enona velvollisuutesi perustaa keskinäistä onnea, sinun tulee asiaa sovitella —
Willmar. Ällös, lapsi, semmoista puhukaan, minunko pitää avioliittoja aikaansaattaa?
Fransiska. Jos et sinä sitä tee, niin minä, miniänä, pelastan kunniasi, otan sen toimekseni —
Willmar. Siinä sen nyt kuulee. Tuskin te naiset olette itse pääsneet kotoristin hienon kruunun — tavallisella nimellä myssyn — alle, niin kohta jo tahdotte vetää sen muittenkin korville.
Fransiska. Todistaako tämä avioliittoa vastaan?
Willmar. Mutta Osvaldissa on uhkea naipa-mies, ja hän tietää itse siitä. Hänellä on vaatimuksia —
Fransiska. Ankaran suuria, kuten kaikilla naima-hankkeisilla, niin kauan kuin ei sydän mitään suunvuoroa saa, sen minä tiedän. Sinä et voi uskoa, kuinka miehet tässä kohden ovat röyhkeät. Kaiken sen ohessa, mitä he meiltä naisilta vaativat, unhottavat he usein peräti, kuinka vähän he itse meille tarjoovat. Minä saattaisin sormillani luetella sinulle koko litanian, mutta anna hänen itse laatia tämä sinulle, tuolla tulee hän. Minä en todellakaan tietäisi, mitä hänen sopisi vaatia, jota ei Evelina runsaasti hänelle tarjoisi. — Isä kultani, ole viisas, saata kerta koko rätinki ilmi — perästäpäin tahdomme katsoa, mitä siitä käy pyyhkiminen. Mutta kokoo ajatukses, ja muista, että minä seison oven takana.
(Pois oikealle.)