Osvald (kääntää silmänsä toisaalle, itsekseen). Hän on viehättävä, mutta hänen kasvoissansa ilmaantuu jotakin varsin pilkallista, kylmää.
Fransiska (yhä vielä ilkkuisesti). Tohtori on käskenyt teitä olemaan hupilaisenani. Te ette rupee suuriin vaivoihin, te olette mykkä.
Osvald. Sulous ja kauneus saavat syyttää itseänsä, jos heitä katsellessamme unhotamme itsemme ja puhekykymme.
Fransiska. Oh, herra Born, imarrus ei kuulu tehtäviinne eikä sen tarvitsisi alottaa semmoista tuttavuutta, joka oikeastaan ei ole mikään uusi.
Osvald. Oliko minulla se onni, että jo ennen tunsitte minun? —
Fransiska. Niinkuin semmoisen tuntee, jonka usein näemme kuvana edessämme. Itsekuhunkin muotokuvaan painaa maalarin omituinen käsitys merkkinsä, ei mikään kokonansa vastaa.
Osvald. Onko teille puhuttu minusta?
Fransiska. Minä oleskelin paljon tohtorin huoneessa siihen aikaan, kun te olitte yliopistossa ja matkoilla. Te olitte keskustelujen pää-aineena tohtorin ja Evelinan välillä. Minä kuulin nimenne joka päivä —
Osvald. Ja mainittiinko sitä ystävyydellä?
Fransiska. Vaihetellen. Evelina oli aina sama, aina sula kiitos, aina lepyttelevä, jos tohtori —