Osvald. Suuttui? Se tapahtui usein, arvaamma.
Fransiska. Kirjeitten muoto, joita hän teille lähetti, oli ilmapuntarini. Jos ne olivat kuvertissa, arvattavasti herttaisia mielenpurkauksia, pitkiä, mutta ystävällisiä puheita, silloin oli kaikki erittäin hyvin. Yhteen-taitetut kirjeet, minun nähdäkseni vaarallista sisältöä, lyhyesti ja kiiruusti laaditut, näitten tämmöisten ohessa aleni ilmapuntari ja viidellä sinetillä lukitut ennustivat melkein aina myrskyä, joka nousi sitä rajummaksi, mitä raskaampi kirje oli ja mitä useammin nuot viisi sinettiä jälleen olivat käytettävät. — Te itse kai parahiten tiedätte, kuinka monta kuverttia ja kuinka monta sinettiä teillä on näytettävänä.
Osvald. Ja tämän teidän tarkan vaarin-ottonne kestäissä, saanko minä toivoa, että ajatuksenne minusta noudatti Evelinan sanoja ja päästi minun vapaaksi ilmapuntarin vaiheista ja sen metallipatsaan painosta?
Fransiska. Minä en maksa paljon nuoruuden ystävien päätöksestä. Se muodostuu, vaikka enimitten huonommaksi, kuin mitä toivomme, kumminkin tavallisesti paremmaksi, kuin mitä ansaitsemme.
Osvald. Te luotatte siis omaan tutkintoonne?
Fransiska. Ja teidän avo-sydämisyyteenne. Sanokaa itse, kummoisena palasitte takaisin? niinkuin Hamlet Wittenberg'istä vai niinkuin Laertes Parisista?
Osvald. Se tahtoo sanoa?
Fransiska. Täytyykö minun opettaa teitä Shakespearea ymmärtämään? Opitteko ajattelemaan niinkuin edellinen, vai miekkailemaan ja ratsastamaan niinkuin jälkimäinen?
Osvald (iloisesti). Minä tiedän vaan, ett'ei minussa ole mitään jälkeäkään Hamletista.
Fransiska. Hamlet, ennenkuin hän sai tietää isänsä murhasta ja äitinsä vihkijäisistä, oli myöskin Hamlet.