Osvald. Mutta hän ei ollut oma herransa, hän oli Opheliaan rakastunut.
Fransiska. He made her believe it, ken sen tietää, oliko laita niin? Luultavasti leikkiä, sentähden että hänen oli ikävä Helsingörissä erinänsä Wittenbergin kumppaneistaan ja opettajistaan.
Osvald. Te ette usko rakkautta olevan —
Fransiska. Lahjoja, ja että Hamlet oli sananseuloja, words of so sweet breath composed, as make the things more rich. Kaikissa tapauksissa paljas mielikuvitus.
Osvald (syrjään). Ääntää oivallisesti Englannin kieltä, on lukenut Shakespearea, mutta ei ymmärrä hituakaan. (Ääneen) Entä Ophelia?
Fransiska. Oli liian hyvin kasvatettu, sillä kasvatuksen ymmärsi tuo kelpo Polonius, rakastaaksensa ilman avioliiton toiveitta.
Osvald. Siinä tapauksessa se oli suuri hulluus, että hän tuli hulluksi. Teidän käsityksenne on tytön käsitykseksi hämmästyttävä —
Fransiska. Teidän, miespuolten, mielestä, jotka luulette, että meidän tulee kaikissa uskoa runoilijoita, ja teitä, kun olette rakastuneita; että me tulvailemme kyyneliä, kun nuori lyriikimme näpähyttelee vienosti kielitettyjä kanteleitansa; ett'emme huomaa, että Byron synkkämielikön virassaan myöskin on bon vivant'i, että Lamartine, runoilija, lisäksi on valtioviisas, ja että me Mathisson'ista Giebel'iin asti vannomme kaikkiin riimitettyihin huokauksiin, niinkuin orakeleihin. Ei niin, ymmärryskin kaunistaa naista, arvostelukin, "kritiki" on meidän pyrintöjämme —
Osvald (syrjään). Kuinka epä-naisellinen, ja tuota julkeni tohtori ylistää pilviin saakka.
Fransiska. Liiallinen mieltymys runouteen, liiallinen herkkätunteisuus tekee päätöksillemme haittaa, vaan tyvenmielinen päätös on ennen kaikkia suotava.