Osvald. Mutta sillä mielen-ilmeisyydellä, joka sielusta —
Fransiska (kesken laulantaa). Herra Born, ettekö tahtoisi kääntää minulle nuotteja?
Osvald. Kohta! (Tarttuu nuotteihin, lyö koko kirjan kiinni niin että nuotit putoovat telineiltä). Anteeksi! (Notkistuu nuotteja ylös ottamaan.)
Fransiska (on hypähtänyt ylös, iloisesti). Älkää vaivatko itseänne! Tyhmä laulu, täynnä äitelää sentimentaliteetiä —
Osvald. Älkää herjatko laulua —
Fransiska. Minä unhotin, jos tahtoo laulaa, pitää myöskin löytymän kuulijoita. Minä en tiedä mitään typerämpää, kuin että vaimo itsekseen hoilottaa laulujansa, tai istahtaa iltahämärässä herra puolisollensa vierettelemään hänen mielisäveliänsä ja tämä luulee, että joka sävelessä vaimon koko rakkaus suhisee hänen ympärillään. —
Osvald. Lieneehän tuo ihastuttavaa — tämmöiset hämärähetket.
Fransiska. Perin ikävää. Jos mies pitoja pitää, sillä sehän naimisen viimeinen päämäärä kuitenkin on, että vieraissa käydään tai vieraita vastaanotetaan, silloin on rouvan laulaminen, vaikka vaan sen verta, että alku soittamiseen tehdään, sillä se on emännän velvollisuus.
Evelina (joka hämmästyen on kuunnellut). Mutta Fransiska! — (Malttaen mieltänsä). Vai niin. (Hiljaan Fransiskalle.) Mitä mielitkään sinä tehdä hänen?
Fransiska. Annan hänelle käytännöllisen osoituksen vaimon valitsemiseen. Todistus tuotu päinvastaisista kohdista. Tule Evelina.