Osvald (itsekseen). Mitä nyt saanenkaan varomattomuudestani?
Fransiska. Pippureita.
Willmar (puoli-hiljaan Fransiskalle). Sinä olet tullut pistävän äkeäksi.
Fransiska. Suoloja! ne ovat välttämättömän tarpeelliset.
Evelina. Tässä!
Willmar (samate). Sinä et ole säästänyt häntä, lapsi, katsoppas kuinka tuskistuneelta hän näyttää.
Fransiska. Mutta jo kylläksi kirpelää, pistävää, karvasta; nyt, Evelina, lienteät lisikkeet, jotakin laimentavaa, sovittamaa; munia, rusinoita ja makeita manteleita.
Evelina. Tässä! Tässä ja tässä!
Willmar (Fransiskalle). Mutta pääsemmekö määrän päähän? Mitä tästä lopuksi syntyy?
Fransiska. Oivallinen liekkosputinki, tohtori, odottakaa vaan — (nousee ylös). — Te saatte ihmetellä, ennenkuin teitä aavistaakaan — palaa tuo ilmitulessa!