Lautern. Tässä näen minä taas teidän, sopineeko minun toivoa, että minun puolestani lausutte hyvän sanan?
Fransiska. Olkoon menneeksi, minä olen nyt kerran naimis-kauppain puuhassa, pari uhria lisäksi ei siis tee mitään. Mutta minä teen ehtoja —
Lautern. Mitä voisin teille myöntää semmoista, joka ei olisi halpaa sen elämän-onnen rinnalla, josta saanen teitä kiittää?
Fransiska. Vaiti! Tuon niinkutsutun elämän-onnen on teille kuitenkin toinen käsi jakava. Minä vaadin ainoastaan toista hyvää työtä toisen edestä. Minun armauteni, minun puheliaisuuteni ovat teille altisna. Siitä vaadin vaan hetkeksi teidän armauttanne, teidän puheliaisuuttanne. Onko se kohtuutonta?
Lautern. Mitenkä tämä on ymmärrettävä?
Fransiska. Hyvitelkää tuokion aikaa kaunista Evelinaa, tohtorin sisaren-tytärtä —
Lautern. Neito —
Fransiska. Olkaa huoletoinna omasta, niinkuin Evelinankin levosta. Ennen kaikkia pyytäkää Osvaldia auttamaan teitä ja Evelinan sydäntä tutkimaan; asettakaa kaikki Evelinan etevyys oikiaan valoon, teidän sopii tässä tilassa ajatella Lauraa —
Lautern. Mutta neito Fransiska —
Fransiska. Minun ehtoni. Sanokaa Osvaldille kaikki, mitä minä suostuvaisuudellani teiltä keskeytin, puheenparret olivat oikeastaan jo minun, ja minä vaan määrään niitä toistamiseen käytettäväksi. Ellette tahdo, — jään minä mykäksi, ihana Laura antaa kätensä toiselle —