Fransiska (nivoo sitä kiinni). Kuinka kankea, kuinka kömpelö. (Erityisellä äänen koroituksella Lauternille). Hänen tulisi tässä pujottauta orvokin ääreen ja siitä hyvästä minä tahtoisin yhdistää hänen granati-kukkaan — mutta jos hän on noin taipumaton —
Lautern (mennessään Evelinan luo toiselle puolen). Älkää luovuttako hänestä granatia. — Se olisi liian hirmuista.
Fransiska. Hän mukauntuukin jo tahtoani myöden.
Lautern (Evelinalle). Nyt olen tuolla oppinut seppeleitä sitomaan, saanko auttaa teitä?
Evelina. Jos tahdotte. (Lautern istuutuu hänen jalkainsa viereen). Mutta minä teen työn itselleni paljon huokeammaksi, minä otan kukkaset ilman merkityksettä, niinkuin ne eteeni sattuvat, ruusuja!
Lautern. Tässä!
Evelina. Vielä ruusuja!
Osvald (Fransiskalle). Heillä on tuolla ruusuja, paljon kauniimpia kukkia, kuin meillä.
Fransiska. Sahramikukka!
Osvald (antaa sen). Keltainen, se on rumaa, se on kateuden väri —