Fransiska. Mikä teidän on?
Osvald. Kävi syvältä käteeni! (viitaten Evelinaan päin syrjään) ja sydämeen.
Fransiska (nousee ylös kovasti nauraen). Ha, ha, ha, ja tuosta parkaisee uros. Kuinka taitamattomat miehet ovat, ha, ha, ha, ei edes veistä he osaa käyttää.
Evelina (nousee ylös). Mutta Fransiska! Osvald, minä toivon, ett'ette ole pahasti haavoittaneet itseänne, näyttäkää tänne. (Tunnustelee kättä). Oi syvältä, kovin syvältä — Osvald parka. —
Fransiska (ivalla). Tuo hyvä Evelina surkuttelee häntä vielä.
Evelina. Nyt kohta jotain tukkoa ympärille, että haava menee kiinni eikä ilma siihen pääse — noin — (ottaa nenäliinansa ja sitoo sillä haavan).
Osvald. Kuinka hyvä te olette!
Fransiska. Minä tarvitsen vielä kukkasia, auttakaa te minua, herra von Lautern, apulaiseni on joutunut invalidiksi. Me menemme hakemaan Adonis-ruusuja, noita kukkia jotka syntyivät purpurapisaroista, kun suloiselta Adoniilta veri kuiviin vuoti. (Osvaldille). Lohduttakaa mieltänne, tämä juttu on yhtä vanha kuin narcissin, kukkaset kukoistavat jo — te ette Jumalan kiitos ole mikään Adonis eikä verennekään siis voi juosta kuiviin. Tule Evelina.
(Pois keskeltä Lauternin kanssa).
16 Kohtaus.