Evelina (hymyillen). Mitä luuloja!
Osvald (suutelee hänen käsiänsä, joita hän nostaa ylöspäin). Oi, minä tahtoisin suudella teitä siitä. Evelina, armas Evelina kultani, sinä et rakasta häntä?
Evelina. Osvald, minä en ensinkään teitä ymmärrä.
Osvald. Ymmärrä! Älä mitään ymmärrä, tyttö, mutta tunne. Sinulla on sydän; oi, maailmassa ei löydy montaa sydäntä, jotka hellästi sykkivät — varjele sinä sinun sydäntäs maailman kylmältä henkäykseltä. — Minä en tiedä mitään kauheampaa, kuin sydämmettömän naisen.
Evelina. Aivan hyvä, Osvald, mutta mitä nämät kaikki tarkoittavat?
Osvald. Mutta nainen, joka tuntee — hennokas sielu, katsanto, mielen väräys äänen soinnussa; hellä sydämen sykkinä — koko olennon kompassi — semmoisen tytön omistaminen — semmoisen kuin sinä olet, Evelina. —
Evelina (ymmärtäen). Osvald?
Osvald (hänen jalkainsa juuressa). Katso, tässä sinun edessäsi tahdon minä sen katumalla tunnustaa, kuinka pahasti rikoin rakkauden onnea vastaan, kuinka minä tahdoin kiiltävää kuorta päättää naisen olennoksi, vaan unhotin sydämen — voitko sen mulle anteeksi antaa?
Evelina. Nouse ylös, Jumalan tähden!
Osvald. Tahdotko olla minun?