Lautern. Ett'et mua kauemmin jättänyt tietämättömyyteen. —
Fransiska. Lohduttakaa mieltänne, herra von Lautern, minä olen vahinkonne palkitseva.
Osvald (vikkelästi). Teidänkö omalla kädellänne?
Fransiska. Ei niin, — sillä minun kättäni — minun ei enää käy omin valloin antaminen — siitä on tohtori jo määrännyt.
Osvald (peljästyneenä). Tohtori? (syrjään). Hän on tullut hulluksi, semmoinen kiiru!
Fransiska. Puhukaa julkisesti, Osvald.
Osvald (syrjään). Jo nyt Osvald!
Fransiska. Miksikä kauemmin teeskennellä?
Osvald. Niin oikein, minä tahdon puhua — mutta me emme ole yksinämme. (Syrjään). Riivattu tohtori saa itse jälleen laittaa asiat laadullensa.
Fransiska. Emme yksinämme? Oih, herra von Lautern, se on minun tuttavani, teidän ystävänne — jolta ei tarvitse mitään salata.