Fransiska. Todestansa? Ken tietää? — Lopuksi minä olen ennättänyt ennen teitä kaikkia.
Willmar (oikealta). Fransiska, sen olet nyt matkaan saattanut, Evelina kyynelissä —
Fransiska. Huomenkaste, joka kiiltää rakkauden aamuruskossa. — Nämät kyynelet, isä, olen minäkin itkenyt — eikä ne ole poskiani vaaleammaksi tehneet.
Willmar. Mitenkä minun on sitä käsittäminen?
Fransiska. Että nyt olemme määrän päässä. Sinun avullasi, oiva haltija, ja tämän minun univormu-vaatteisen Puck-tonttuni avulla on toinen toisensa löytänyt, mikä oli toinen toiselleen aivottu. Sinä isä saat kihlajaiset syntymäpäiväksesi.
Willmar. Osvaldiko? Puhu!
Fransiska. On kohta näkyviin tuleva ja sinulle ilmoittava, että hän repii rikki koko tämänpäiväisen rätingin, ja että hän — niinkuin jo ennalta arvelin sinulle — luopuu siitä tuon yhden asian tähden — joka on kaikista tärkein, jonka hän unhotti, ja jota et sinäkään voinut hoksata.
Willmar. Mutta Evelina? Äsken vielä iloinen ystävyys, ja nyt, kuten sanot, rakkauden itkevässä aamussa? Niin väleen?
Fransiska. Täytyykö minun sitä levitellä — se on oikeastaan naisten salaisuus, mutta kiitokseksi saatte sen tietää. (Vetää heidät molemmat likemmälle, puoli-hiljaan). Naisen sydän on ihmeellinen kappale, niin rikas rakkaudesta ja niin rakkautta tarvitseva, että, jos tulette ja näytätte sille jonkun alan sen tulvia, sen kaipausta varten, jos siihen koskette todellisen lemmen Moseksen sauvalla, se ei talville noustakseen tarvitse, kuin yhden ainoan silmänräpäyksen. Meidän sydämemme rikkaus, ei teidän täydellisyytenne, te tyhjänpystyt herrat, on syynä pikaiseen voittoonne.
Lautern. Onko tämä salaisuus ainoa kiitos minulle?