Fransiska (hattu päässä, matkavaatteissa, astuu sisälle ja katselee ympärillensä); sitte Willmar ja Evelina.
Fransiska. Näitten pitää naida toinen toisensa; — Onhan tämä semmoinen ystäväisyys, joka muuten suittaisi häiritä rauhaa kumpaisenkin tulevaisessa avioliitossa. Serkkuseni Evelina — mutta kuka oli tuo nuori mies? Tähän asti se vielä näyttää vaan olevan ystävyyttä, ja (viitaten tauluun) yltäkyllin ovat he vielä yhdessä rikkoneet — mutta se on varmaa heidän pitää saada toinen toisensa.
Evelina (vetää Willmaria oikeasta ovesta) Näetkö, eno, tuossa se makaa. Ilkeä Osvald, minä olen syytön.
Willmar (ottaa palaset ylös). No, noh, no, noh, lapsi, joll'ei mitään muuta ole; se on kauan kyllä pitänyt — vuodesta 14 alkain. Ei ihmettä, että se nyt vähän hajalleen meni. Mutta ole huoleti, kyllä me sen taas kokoon panemme.
Fransiska (astuu esiin). Niin minäkin luulen!
Willmar. Fransiska!
Fransiska. Isä! — (lankee hänen kaulaansa). Eveliina! hyvää huomenta!
Willmar. Mistä sinä tulet?
Evelina. Fransiska! jo tänään. Me odotimme sua huomiseksi.
Willmar. Missä miehesi on?