Fransiska. Antakaa minun hengittää! — Lemmekäs kärsimättömyyteni, taikka oikeammin kärsimätöin lempeni saattoi minut jo tänäpänä tänne ja ikäänkuin sen liepeenkantajana tulevat huomena onnentoivotukseni ja mieheni perässä. — Siinä koko juttu!
Willmar. Ja terve-tulon riemun olet sinä liepeenkantaja raukalta jo ennakolta riistänyt.
Fransiska. Ei mar sentään, isä, me ja'amme — puoli kummallekin.
Willmar. Mutta iloisen hämmästyksen aikaansaanti tulee myöskin sinun osallesi.
Evelina. Ja etkö saanut ottaa Edvardia kohta myötäsi?
Fransiska. Mahdotointa, sillä mitä lempiviikkojen ihastus oli hänestä tähteeksi jättänyt, sen ovat oikeuden asiat täksi päiväksi niin anastaneet, ett'ei hänestä ollut mitäkään jälellä. Miehen keräjäpäivät ovat ikävä huvitus vaimolle. Evelina, jos saat ilman olluksi, älä mene naimisiin minkään lainoppineen kanssa. Minä luulin siis paremmin tekeväni, jos sen sijaan, että rouvana ikävissä istuisin — miniänä huvittelisin, ja tässä olen minä nyt! Teinkö oikein, isä? —
Willmar. Mitä sitä kysytkään?
Evelina. Ja kammarisi on tällä haavaa valmisna.
Fransiska. Mutta minulla on vielä vieraita ilmoitettavana. Viimeisellä pysähdyspaikalla kohtasin vanhan tanssituttavan menneeltä talvikaudelta — heitä apellinen huolesi, isä, ei tässä ole puhe mistäkään hyväilijästä — luutnantti von Lautern'in. Hän oli kyllä kohtelias hevosmuuton aikana kysymään minulta: matkallako tekin, neito, — hän pitää, näettekö, minua naimattomana, — mihinkä? Tohtori Willmarin luoksi, vastasin minä, ja koska hän sanoi olevansa täällä tuttu, käskin häntä ilman pitkiä puheita päivälliselle.
Willmar. Hän on aina tervetullut, ja kun häntä näin ilmoitetaan, kahdesti.