ROXANE.
Sun kirjeittesi tautta.
CHRISTIAN.
Oh, mitä sanot?
ROXANE.
Niin, sun kirjeittesi vuoksi
en vaaraa muistanut, vaan rientäin tulin luoksi.
Sun kirjees hurmas mun. Ei niillä ole vertaa!
Ja sinä kirjoitit niin monta, monta kertaa.
CHRISTIAN.
Nuo pienet lemmenkirjeet…
ROXANE. Ymmärrä et tätä! Sua lemmin enemmän kuin koko elämätä, siit' illast asti, kun mun parvekkeeni alta sa puhuit mulle. Äänes oudon-kiehtovalta soi silloin korviini. Ja kirjeittesi kanssa sen äänen kaiun saan ma kuulla uudestansa, sun sielus niissä saapuu luokseni, sun hellä ja puhdas sielusi. En voinut viivytellä, mun täytyi lähteä. Ja Penelope varmaan, jos sellaisia kirjeit' olis saanut, armaan ois etsinyt, — ois, jättäin kodin toimet, unohtain sukkulat ja käämit, kuteet, loimet, luo Odysseun hän rientänyt…
CHRISTIAN.
Vaan…
ROXANE. Kirjeitäsi, joiss' annoit tuntea ja nähdä lempeäsi, ma lu'in, lu'in jälleen. Joka rivi, sana sun sielus kuiskeena soi mulle armahana, ja kertoi vilpitöntä, suurta rakkautta.
CHRISTIAN.
Oh, vilpitöntä, suurta…
ROXANE.
Valtavata.
CHRISTIAN. Mutta tuot' ei kai kirjeistä voi nähdä?