ROXANE.
Voi, ah, voi!
Sen näkee, tuntee myös. Se mielen haltioi.
CHRISTIAN.
Sä tulet…?
ROXANE. Niin, ma tulen (ah, Christian, jos tähän mä etees polvistuisin, siitä kieltämähän mua kiiruhtaisit — mutta sit' et estää voi, sua että henkeni nyt kiittäin ihannoi, sun etees polvistuen) — tulen saadakseni sun anteeks'annostasi rauhan mielelleni. Niin, anteeks', armas, suo (sit' aika pyytää lie, kun kohta aueta voi meille kuolon tie), suo anteeksi — ah, sitä sanoakin emmin! ma että ensiksi vain kauneuttasi lemmin!
CHRISTIAN, kauhistuen.
Roxane!
ROXANE. Ja sittemmin, kun kirjeesi ma sain, kun lintuina ne lensi täältä liihottain, kauneutes lumoissa kun henkes antimia luin, silloin lempimään niit' opin molempia.
CHRISTIAN.
Ja nyt?
ROXANE. Nyt silmät aukes, oikeen arvos nähden nyt sua rakastan vain jalon sielus tähden.
CHRISTIAN, epäröiden.
Roxane!
ROXANE. Oo onnellinen! Kun sua lemmin siksi, ett' oli luonto luonut sinut kaunihiksi, sen täytyi loukata sun herkkää sieluasi. Niin paljon kauniimpi sa olit aatteiltasi, sun henkes hehkumaan loi suuren neron säen. Sen näet nyt vain, ja sentään enempi mä näen kuin ennen!
CHRISTIAN.
Oh!