HERTTUA. Totta kyllä tää, vaan hänt' ei surkutella tarvis sillä tapaa!
LE BRET, katkerasti hymyillen.
Vaan, herra marsalkka…
HERTTUA. Niin, voittaja on hän: niin aatoksissaan kuin myös töissään on hän vapaa!
LE BRET, äskeiseen tapaan.
Te, herttua…
HERTTUA, ylevästi. Mä tiedän: paljon enemmän on mulla kuin on hällä. — Mutta jos mä saisin, niin kättään mielelläni tässä puristaisin. Tehden kunniaa Roxanelle. Hyvästi jääkää.
ROXANE.
Seuraan teitä!
Herttua tervehtii Le Bret'tä ja lähtee Roxanen kanssa
kulkemaan pengermää kohti.
HERTTUA, pysähtyy, Roxanen noustua pengermälle. Tosiaan mä häntä kadehtinut olen toisinaan! — Niin, nähkääs, kun on ollut onnen lempilasna ja arvost' aina toiseen noussut voitokasna, on niinkuin itseänsä häpeäisi, joskaan ei varsinaista pahaa olis tehnyt koskaan, niin että rikokset ei tunnonrauhaa riistä. Kun joutuu käymään valtain portaita, niin niistä kyll' usein kärpännahkavaipan liepeisiin! käy kiinni kaikellaista: turhat mielikuvat, kadonneet kangastukset niihin takertuvat — kuin suruvaippaanne, kun käytte puiston teitä, takertuu lehtiä syystuuleen lentäneitä.
ROXANE, ivallisesti.
Te uneksija, te!?
HERTTUA. Niin, uneksija, niin! Aikoessaan lähteä, nopeasti Le Bret'lle. Le Bret! Roxanelle. Te sallinette? Sana vain! Menee Le Bret'n luo, puhuu hiljaa. Sen kyllä mä tiedän, ettei uhka ystäväänne yllä, ja että tuskin yhtään lie niin pelvotonta, ett' avoimesti häntä ahdistais. Vaan monta on hällä vihamiestä. Äsken kun ma tuolla hovissa olin, joku mulle leikillään näin lausui; "Saattaisihan aivan äkkiään Cyrano tapaturmaan — sattumalta — kuolla!"