ROXANE. Vaan tuntuu toisinaan niin kuin ei kuolemalla ois valtaa lempeämme surmata… kuin eläis hän vielä, ja kuin mulle ääni hellä heläis!
HERTTUA, heidän oltuaan taas hetkisen ääneti.
Tuleeko Cyrano teit' usein katsomaan!
ROXANE. Ah! tulee! Unhoita ei mua konsanaan tuo kelpo ystävä. Hän aina lauantaisin käy mulle kertomassa, mitä tietää uutta. Hän saapuu säntillensä, kello kun lyö kuutta. Jos nyt se hetki ois, niin heti kuulla saisin ma askeleensa! — niin, ja vaikk' en käänny lainkaan, niin tiedän: hän se on! — Hän tulee, saapi tuolin tuon tammen alle, tiedustelee hellin huolin mun vointiani, kysyy naurain, tokko sainkaan ma koskaan valmihiksi neulomusta tätä, jot' aina silloin neulon… eikä mua jätä hän ennen kuin on ilta… Le Bret näkyy pengermällä. Kas, Le Bret! Le Bret laskeutuu alas pengermältä. No, miten on ystävänne laita?
LE BRET.
Pahoin.
HERTTUA.
Oh!
ROXANE, herttualle. Hän siten vain pelottelee mua!
LE BRET. En. Useinhan jo ennen ma sanoin, että vielä kerran, aikain mennen, hän kynällänsä monet vihamiehet saa, kun sillä kaikkia hän tahtoo kurittaa. Sa suututat — niin sanoin hälle! — hullut, hurskaat, ja vihdoin, sen saat nähdä, oman pääsi murskaat. Se nähdään nyt!
ROXANE.
Hän antaa iskut säkenöivät.
Ne uhkaajien joukot aina pakoon löivät.
HERTTUA, päätään pudistaen.
Ken tietää!?
LE BRET. Rouvani, niin tuiki varma älkää te olko! Enemmän kuin kamppailua moista nyt sentään pelkäänkin mä jotain aivan toista: yksinäisyyttä, kylmää talvea ja nälkää! Kuin susi hiipivät ne hänen luokseen salaa ja hänen maljaansa ne kuolinmyrkyn valaa. — Hän joka päivä saa jo vyötään kiristää, ja huomanneet te tokko lienettekään nenää: se on kuin vanhaa norsunluuta, — niin, ja enää vain yks on puku hällä…