ROXANE, päätään nostamatta.
Kuultu on siis sekin!
Samalla tuulen henkäys varisuttaa lehtiä.
CYRANO.
Kas, lehdet!
ROXANE, nostaen päätään ja katsoen loitolle puistokäytäviin.
Maalle ne niin kauniin vaipan kutoo!
Ne viime matkallaan on.
CYRANO. Sorjasti ne putoo! On lyhyt niiden tie tuost' oksalt' alas maahan; vaan kaunein kaartein ne sen lentää. Katsokaahan! Ja vaikka kauhistuin ne katsoo kuolon tuloon, niin pelon peittävät ne sorjuuteen ja suloon!
ROXANE.
Te surullinen, te!?
CYRANO, ääntään muuttaen.
Oh, turha luulo! En!
ROXANE. Siis antakaamme vain me lentää lehtien ja kertokaa nyt mulle tässä kaikenmoista taas uutta.
CYRANO.
Alan!
ROXANE.
No!