ROXANE, nousee, kutsuakseen nunnia auttamaan.
Sisaret!
CYRANO, pidättäen häntä.
Etsiä ei heit' oo enää aikaa:
jos täältä poistutte, sill' aikaa ehdin kuolla.
Nunnat ovat menneet kappeliin, kuuluu urkujen soittoa.
Niin, puuttui sointuja… nyt kaikuvat ne tuolla!
ROXANE.
Mä teitä rakastan, ah, eläkää!
CYRANO. Ei! Ei! Vain tarinoissa se, kelt' elo kaiken vei, ken siipirikko on, saa jäntevyyttä käteen, voi lentoon kohota, kun lailla päivän säteen nuo sanat viittoo hälle tietä elämään. Vaan mua ei ne auta: kuolon valtaan jään.
ROXANE.
Ja min' oon ollut syy tään kaiken onnettuuden!
CYRANO. Päinvastoin: näyttänyt oot mulle onnen uuden. Ei naisen hellyyttä oo tullut osakseni, mua oma äiti karttoi vuoksi rumuuteni, ja siskoja ei ollut. Kaunotar kun hymyin mua lähestyi, ma pilkkaa aavistaen lymyin. Roxane, sä ystäväni olit ainokainen, sä elämässäni oot ollut ainut nainen!
LE BRET, osottaen kuuta, joka loistaa lehvien välitse.
Kas! Toinen ystäväs, joll' ei oo myöskään vertaa!
CYRANO, hymyillen kuulle.
Niin!
ROXANE.
Armaan ainoan menetän kaksi kertaa!
CYRANO. Käy kuuhun retkeni nyt ilman vaaraa, vaivaa, ja tänään tarvita ei siihen ilmalaivaa.