CYRANO.
Molièren?
RAGUENEAU. Niin. Vaan heti hänen luotaan lähden. Oon loukkautunut hänen varkautensa tähden. Kun eilen näyteltiin "Scapinin vehkeilyt", niin eikös ollutkin hän siihen ryöstänyt teilt' yhtä kohtausta…
LE BRET.
Ma olin katsomassa!
RAGUENEAU.
"Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa…"
Se kohtaus se on.
LE BRET, raivoissaan.
Niin, sen hän vei, tuo varas!
CYRANO.
Hst! Hst! Ei kiivastuta! Niin kai oli paras!
Ragueneaulle.
Hän sillä saavutti — vai kuinka? — suosion!
RAGUENEAU, nyyhkyttäen.
Oh! Nauru, tirske täytti koko katsomon!
CYRANO. Niin, ystäväni, niin, — on kohtaloni tää: vain olla kuiskaaja, mi unhon varjoon jää. Roxanelle. Roxane, sa vaipunet kai joskus valtaan muiston, sen illan muistanet, kun, himmetessä puiston, soi alta parvekkees Christianin hellä ääni; se ilta kuvastaa mun koko elämääni: ma alas, varjoon jäin, muut läksi toimimaan, he maineen suudelmia nousi poimimaan. Näin, kuollen, todistan: mä tiedän, miss' on ero: Christian, hän kaunis oli, Molière on nero!
Tällä hetkellä soi luostarin kello ja nunnia nähdään taustalla, lehtikujassa, kulkemassa jumalanpalvelukseen.
On hetki rukoilun. Ma kuulen: kellot kaikaa.