LE BRET. Nyt, rouva, hän on mennyt mies; surmaan kulki hän…
ROXANE. Oh, taivaan Luoja. En nyt niin mitään tajua. Vaan äsken… äsken juuri täss' istuissamme, kalpeni hän, niinkuin suuri ois tuska vallannut…
CYRANO. Kas, totta, enhän vielä ma loppuun uutisia kertonutkaan: tiellä kodistaan lauantaina, tänään… kello… puoli… kuus… Cyrano sai iskun, josta sitten kuoli.
Ottaa hatun päästään; pään ympärillä on kääreitä.
ROXANE. Hän mitä sanoo? Kääreet miksi? Mitä on hänelle tehty?
CYRANO. Toivoin riehuun taistelon ma urhon miekan-iskuun kerran kaatuvani, kun sydänveri punais taistotannertani. — Niin toivoin… kohtalo vain nauroi toivolleni. Sain salaväijytyksen kurjan surmakseni; mun tappoi lakeija. Ja millä sitten? Puulla, halolla! Yhtäkaikki! Mutt' en voinut luulla näin kuolon pettävän, jos petti kaikki muu!
RAGUENEAU.
Ah! Herra!…
CYRANO.
Itku pois, Ragueneau, ja hymyyn suu
Ojentaa hänelle kätensä.
No, kuink' on laitas nyt? Sull' onko tointa, töitä?
RAGUENEAU, kyynelten välitse,
Molièren luona nyt… mä… niistän… kynttilöitä.