Emilio odotteli.
Tytön kasvot tulivat aivan lähelle Emilion kasvoja ja hän kuiskasi rukoilevalla äänellä kaksi sanaa, jotka säpsähyttivät Emiliota: — Älkää juoko!
Sitte katosi.
Opettaja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä paikallaan. Sen jälkeen virtasi hänen sieluunsa koko joukko ajatuksia ja suloisia muistoja, ja niiden seurassa koko hänen rakkautensa ja syvällinen, sydämmellinen hellyytensä; mutta hänestä tuntui samalla kuin tämä ei olisikaan ollut tuon hellän, sisarellisen nuhteen seurausta, vaan olipa kuin hyvälle tuleva hame olisi väkevän hajuveden tavalla herättänyt hänet raskaasta juomarin-unestaan — — — Vilkkaat tunteensa eivät kuitenkaan kestäneet kauemmin kuin rakettien lennättämät tähtöset, jotka oitis ilmassa sammuvat. Hän kävi jälleen raskasmieliseksi kuin ennenkin. Pitkin matkaa hän hoki: älä juo, ja vastasi itse, päätänsä ravistellen: — Noh, entäs jos minä lakkaisin juomasta, mitä sitte? — Oh, hän tunsi vallan hyvin tuon luonteen, joka oli taipumaton kuin tammi vuoren rinteellä. Koska opettajatar ei rakastanut häntä sillä tavalla kuin Emilio tahtoi, saipa hän antaa hänen rauhassa kieriä syvyyden partaalle saakka — — —- Hän se juuri oli antanut Emiliolle ensimmäisen sysäyksenkin. Jos hän lakkaisi juomasta, rupeaisi hän jälleen rakastamaan tyttöä ja samalla kärsimään — — — Ei, ei koskaan! — Älkää juoko. Se on tosiaan merkillistä, ensin pistää miestä puukolla sydämmeen ja sitten sanoa rakkaasti: — Älä huuda!
Emilio hymyili säälin hymyä itselleen, asetteli pöydälle kylmän, laihan ateriansa ja koetti ajatella muita asioita. Mutta tuon äsken silitetyn hameen haju tunkemalla tunki hänen sieramiinsa ja valui sieltä jonkinmoisena rakkaudenjuomana joka suoneen. Jos hän ei koettaisi päästä siitä irti, saisi hän takaisin entisen kuumeensa. Hänen täytyi mennä ulos haihduttamaan sitä vuorilla. Kiireesti hän söi illallisensa, riensi ulos kedoille — — — ja palasi kapakkaan.
Yhteentörmäys.
Emilio kävi kapakassa yhä joka ilta ja laiminlöi yhä enemmän töitään. Kylässä aljettiin huomata hänen elämäntapojaan ja niistä puhua, ja Emilionkin korviin tuli, mitä sindaco oli kahvilassa hänestä sanonut monen henkilön aikana: — Me ryhdymme pian asiaan. — Pari kolme kertaa hän, iltaisin ravintolassa istuessaan, luuli näkevänsä ikkunain takana uteliaita kasvoja, jotka hävisivät, kun hän rupesi niihin tuijottamaan. Eräänä iltana oli hän tuntevinansa viinikauppiaan Viktor Emanuelin tapaiset viikset. Kun hän aamuisin kulki kouluun, huomasi hän yhden ja toisen kääntyvän ja katselevan, astuiko hän horjumatta. Tämä ärsytti häntä tavattomasti. Kaikeksi onneksi ei oppilaista kukaan vielä uskaltanut millään lailla viitata opettajan paheesen.
Mutta eräänä päivänä astuessaan luokkaansa hän näki isolle taululle piirretyksi saman kuvan, joka oli kapakkain kylteissä: pullon, josta viiniä pursusi vieressä olevaan lasiin.
Opettaja punastui korvia myöten ja tarkasteli poikia, jotka istuivat suut irvissä.
Hän raivostui, kutsui poikia valehtelioiksi ja roistoiksi. Sitten tutki hän heitä yksitellen keksiäkseen rikoksellisen. Kun hän seisoi viinikauppiaan pojan edessä, teki tämä tavallisen temppunsa hiuskamarallaan, joka herätti yleistä naurua. Opettaja joutui suunniltaan, tarttui poikaa kaulukseen ja veti hänet penkistä ulos; kaulaliina jäi opettajan käteen.