Väliin hän kuljeksi iltapimeässä edes takaisin kylän syrjäkadulla, ennen kuin saattoi kotiin mennä, ja riensi sitte melkein juoksujalassa huoneesensa. Nämät edestakaisin kävelyt syrjäkadulla öiseen aikaan tuntuivat eräästä siellä asuvasta naisesta jonkinmoisilta ujon rakkauden harhailuilta. Ensin hän tuli ikkunaan, mutta ilmestyi sittemmin portille, ja niinpä mies parka juomisen huviin yhdisti toisenkin.
Jonkun ajan kuluttua alkoi Emilio aamuisin tuntea suurta henkistä laiskuutta, ajatellessaan odottavia koulutunteja. Ensimäinen tunti hänen mielestään oli loppumattoman pitkä. Silmät unesta raskaina hän asettui kadunpuolisen akkunan ääreen katselemaan kuin noiduttuna kylää, jota hän vihasi. Oi, kuinka kovasti hän sitä vihasi! Siellä oli taloja, jotka olisi tahtonut jaottaa maan tasalle, kadunkulmia, joita vihasi, ihmis-olentoja, jotka vuosimääriä olivat hänelle kiusaa tehneet. Entäs kaikki nuo haalistuneet puotikyltit, jotka olivat hänen muistiinsa kaivautuneet määrätyssä järjestyksessään ikäänkuin aakkoset kirjaimistossa; vesi, joka valui rikkiöimestä katonkourusta likaiselle kiviseinälle, missä oli risainen ilmoitus asevelvolliskutsunnasta ja toinen, joka koski Amerikaan siirtoa; tuo alituinen vesilätäkkö naapurin portin edessä; tuo piha, täynnä törkyä ja mädänneitä lehtiä; likainen koira, rähjäiset kanat ja äikeä hiilenkatku; kaikki oli rumaa, ikävää ja inhottavaa! Tuntuipa Emiliosta kuin itse kuolemakin tuolla pienellä kaltevalla hautausmaalla, kylän yläpuolella, olisi kylmempi, toivottomampi, jopa kuolleempi kuin missään muussa kirkkotarhassa koko maan päällä.
Näitä surullisia ajatuksia karkoittaaksensa Emilio läksi ottamaan ryypyn aamulla ennen kuin koulu alkoi; hän teki sen äkkiä ja rajusti, ikäänkuin polttavat pisarat tappaisivat hänen sisässään asuvia kiusallisia ajatuksia kuin vahingollisia matoja, ja samalla kostaisivat hänen kärsimyksensä. Iltaisin hän joi runsaasti saadaksensa voimia kestämään seuraavan aamun synkkämielisyydenpuuskaa. Nukuttaaksensa omantunnon soimauksia, joita hän opettajana tunsi, koetti hän juodessaan sekä illoin että aamuin tehdä pilkkaa virastaan, muistelemalla kaikkia niitä halventavia lauseita, joita oli lukenut tahi kuullut viimeisinä vuosina. Hullu hän oli ollut! Maksoiko todellakin vaivaa monena vuonna elää pelkällä runollisuudella joutuakseen lopulta tämmöiseen lätäkköön? Sillä tavalla kansanvalistustyöhön houkutellaan lahjakkaita nuorukaisia, niinkuin parittajat narraavat nuoria tyttöjä, luvaten heille palvelusta jonkun kunnon kaupunkilaisen perheessä ja kuitenkin vievät porttolaan.
Siten putoelivat ihanteet yksi toisensa jälkeen opettajan sydämmestä alas lasiin: lapset, jotka kirjoittelevat kylän seinille: — Mene tiehesi! — isänmaa, joka, vaatien tuhannet uhrit, palkitsi häntä kadunlakaisijan palkalla; uskonto — — — Hallitseva uskonto oli se, joka oli Piazzenan kirkkoherralla. Ja Emilio joi. Hänellä ei ollut muuta lohdutusta. Kahtena tai kolmena iltana hän koetti kotiin tultuaan kynällä kertoa rauenneista toiveistaan ja siitä kuinka maailmaa halveksi; mutta hän huomasi, ett'ei sitäkään helpotusta ollut hänelle suotu. Ei ollut kyllä, että hänessä oli totuutta, järkeä ja intohimoja, kirjailialta vaaditaan taiteellista taipumusta ja sitäpä häneltä puuttui.
Silloin Emilion valtasi syvä ylenkatse kaikkea kuivaa, vaivaloista lukemista kohtaan, jota oli niin kovin aikoinansa harjoitellut ja joka häntä hyödytti koulussa hyvin vähän, ulkopuolella koulua ei vähääkään.
Juopuneen tavoin leveästi nauraen hän katseli pienelle kirjahyllylle ladottuja seminaari-vihkojansa, ikäänkuin olisivat sisältäneet koko joukon valheita ja hullutuksia. Keskellä näitten hyödyttömäin lukujen muistoja oli kumminkin kuva, joka herätti rakkautta ja kunnioitusta, yksinpä silloinkin, kun hän juovuksissa itsekseen purpatti: se oli hänen opettajansa Megarin kuva. Se mies oli todella vakuutettu siitä, mitä opetti, hän ei valhetellut ja hän oli rakastanut Emiliota. Nyt hän näki edessään Megarin semmoisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, silloin kun sai häneltä äitinsä kirjeen, mustapukuisena, vakavana ja jalon näköisenä. Oi, mielellään hän olisi tahtonut jälleen nähdä entistä opettajaansa! Tuntuipa siltä, kuin Megari yksin saisi hänet semmoiseksi, kuin ennen oli — — — mutta ehkä ei hänkään. Nyt oli jo liian myöhäistä. Emiliohan oli ainaiseksi kadottanut ihanan uskonsa. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin, tuhanten toisten tavoin, pilkata kaikkea maailmassa ja lohduttaa itseänsä miten parhaiten taisi. Puhellen näin itseksensä horjui hän kynttilä kädessä seinäkaapilleen, jossa hänellä tätä nykyä oli suuri varasto juomatavaroita ja nautti siellä vielä yhden lohdutuksen ja unhoituksen ryypyn.
Piankin alkoivat uudet elämäntavat jättää jälkiä Emilion kasvoihin; otsa ei enään ollut niin kirkas kuin ennen ja kasvoissa huomasi jotakin hervotonta, ikäänkuin pitkän jalkamatkan jälkeen, katse oli muuttunut arastelevaksi ja himmeäksi ja silmäin ympärystät tummiksi. Nämät olivat itsessänsä vähäpätöisiä seikkoja, mutta eivät jääneet huomaamatta siltä, joka hänestä piti.
Eräänä iltana astuessaan kotiportaita ylös hän näki opettajattaren porstuassa odottelevan itseään, Emilio pysähtyi hämmästyneenä ja aikoi jo palata takaisin, mutta samassa teki pimeä hänet urhoolliseksi ja hän astui eteenpäin.
Nuori tyttö tuli häntä niin lähelle, että Emilio tunsi hajun hänen äsken silitetystä hameestaan ja sepä ruusuntuoksun tavoin nousi Emilion päähän.
— Herra Ratti! — sanoi opettajatar ujosti ja ystävällisesti.