Emilio havaitsi pian kyllä lyömisen pahat seuraukset. Kun itse oli väkivaltainen, kävivät oppilaatkin rajuiksi. Pojat käyttivät kadulla toisiansa vastaan samoja haukkumasanoja, joita hän oli käyttänyt heistä koulussa, ja jos hän oli lyönyt jotakuta, potkivat he toisiansa vähäisen sanan tahi vain kiukkuisen katseenkin takia. Selkään antamalla ei hän saanut oppilaita entistään tottelevammiksi, ja muutamain päiväin kokemus teki hänelle selväksi sen lauseen totuuden, jota usein oli seminaarissa kuullut: taistelussa kiivaan opettajan ja oppilaitten välillä voittavat lopulta jälkimäiset, sillä he käsittävät kiivauden heikkoudeksi, se kun syntyy siitä, että huomaa olevansa kykenemätön luonnollisella tavalla kunnioitusta itsellensä hankkimaan.
Kun Emilio oli siirtänyt valtansa nyrkkiin, ei hänen katseellaan ja äänellään ollut enää mitään vaikutusta: hänen toruessaan katselivat pojat hänen kättään, ja niin kauan kun se ei liikkunut, nauroivat. Sama lyönti, jolla hän oli jonakin päivänä ojentanut harhailevaa oppilasta, ei riittänyt enää seuraavana päivänä, vaan hänen täytyi lyödä kovemmin. Olipa kuinka kiihkoissaan hyvänsä, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, nähdessään poikain hänen lähestyessään asettuvan asentoon, joka muistutti selkäänsä saaneesta koirasta. Hän näki poikain luonteitten huononevan ja kadottavan kaiken itsetunnon sekä käsitti, että ainoa pysyvä tunne, minkä selkään saanti lapsissa herätti, pelkoa ja kipua lukuun ottamatta, oli kostonhimo. Hänellä oli jo kymmenkunta oppilasta, joiden kasvoista taisi lukea heidän päättäneen ennen tai myöhemmin tehdä hänelle jotain pahaa. Siksi hän heitä vihasi, mutta hänen oli samalla paha olla. Jos hän joskus omantunnon vaatimuksesta koetti olla entisensä kaltainen, tyyni ja ystävällinen, huomasi hän pojissa äkkiä voitonriemua ja pilkallista hymyä, semmoista kuin vihollinen osoittaa, jolle pelosta on täytynyt aseensa antaa, ja tämä taas herätti Emilion sydämmessä katkeruutta ja kiukkua.
Koulu oli muuttunut hänelle helvetiksi ja hän tunsi itsensä varsin onnettomaksi.
Lasi.
Silloinpa Emilio heittäysi täydellä järjellä paheesen, johon moni kansakoulu-opettaja maalla vähitellen ja ympäristönsä viettelemänä melkein tietämättänsä joutuu: hän rupesi ryyppimään. Se sai alkunsa eräänä iltana kun hän, unhoittaaksensa ilkeätä kepposta, jonka muudan tähän asti siivo ja hyvä oppilas hänelle oli tehnyt, kaivoi seinäkaapista edellisenä vuonna erään piirustus-oppilaansa isältä saamansa rypälemehupullon. Muutamat kulaukset tätä nestettä tekivät koulusanomien lukemisen erittäin hauskaksi ja antoivat hänelle tunnin kuluttua mitä herttaisinta unta, jota muutoin olisi turhaan saanut odotella puoli yöhön saakka.
Emilion pikku huone oli käynyt hänelle inhottavaksi ja hän otti tavakseen lähteä ulos joka ilta, ehtoollista syötyään. Hänen oli vain kuljettava poikki kadun tullaksensa kapakkaan; ei kukaan häntä nähnyt. Ja sinne hän menikin, juomaan unta itselleen. Hänen likeinen tuttavuutensa kapakoitsian ja tämän pojan, entisen oppilaansa kanssa, puolusti jotakuinkin hänen oleskeluaan tämmöisessä paikassa.
Ensimäisinä päivinä Emilion toisinaan käsitti äkillinen kauhistuksen tunne istuessaan viiniltä löyhkäävän pöydän ääressä ja nähdessään nuot viisi, kuusi raakaa miestä, jotka joka ilta savuavan lampun valossa hypistelivät rasvaisia korttejansa. Ja hän sanoi itseksensä: — Kuinka? Oletko sinäkin tänne sortunut — — — viidenkolmatta iällä — — — monet ihanat unelmat uneksittuasi? — — — Mutta ajatellessaan virkansa monia vastuksia, poikien kiittämättömyyttä, hyljättyä rakkauttaan sekä kaikkea ilkeyttä ja huonoutta, jota oli saanut kokea, hävisivät kohta katumuksen tunteet ja omantunnon soimaukset.
Yksi ajatus häntä aina vaivasi: se että hänen täytyi kulkea opettajattaren oven ohitse ja nähdä tuo tuttu palkonki. Kun hän oli juonut, tuntui se sietämättömältä. Usein hän joi lasin lisää voidaksensa väliäpitämättömänä astua nuot askeleet.
Emilio joi tuntematta juonnistaan mitään nautintoa, kallisti äkisti, ikäänkuin olisi lääkkeitä nauttinut. Hän rakasti ainoastaan viinin vaikutuksia, ei makua. Eipä hänen edes tarvinnut kohtuuttomasti juoda, sillä vähäinenkin alkoholimäärä vaikutti nopeasti ja kestävästi hänen arkoihin, raittiuteen tottuneisin hermoihinsa. Viini vaikutti hänen ruumiisensa äkkiä ja syvästi, eikä tuottanut hämmentämätöntä iloa, vaan synnytti omituista aatteitten sekasokaa, alakuloisia ja iloisia tunteita, rohkeita, lapsellisia mielenjohteita. Hän kuuli ikäänkuin sisällänsä asuvain ihmisten huutoa ja torumista, ja kuunteli tätä hämmästyneenä ja peläten, ikäänkuin olisi huoneessaan kuullut vieraita ihmisiä astuvan ja puhelevan.
Illoin hän alakuloisena jätti kapakan, vaivoin laskien sormillaan kuinka monta ja mitä lajia kauan toivomiansa kirjoja hän olisi voinut ostaa rahoilla, joita oli tuolla hukkaan käyttänyt. Tämä ajatus saattoi hänet väliin lykkäämään luotaan puoleksi juodun viinilasin — — — vaan muutamia minuutteja sen jälkeen hän kuitenkin tyhjensi sen.