— Hyvästi! — sanoi tyttö huoahtaen ja vetäytyi pois, mutta Emilio suuteli yhä tyhjää ilmaa.
Sitten Emilio huusi hänen nimeänsä, mutta ei kuullut muuta kuin virran kohinaa. Kaikki oli loppunut. Emilio vietti yönsä epätoivoisena. Seuraavana aamuna aikaisin hän näki opettajattaren palkongilla, kalpeana ja itkeneen näköisenä. Neito tervehti häntä ystävällisesti.
Uuden toivon elähyttämänä rupesi Emilio illalla taas puhumaan rakkaudestaan.
Mutta toinen vastasi niinkuin ennenkin, painoi päänsä suruisena alas ja sanoi, tuijottaen pihan toisella puolen oleviin petäjiin: — Se on mahdotonta — — — Älkäämme siitä enää puhuko.
Nuorukainen totteli ja vähitellen he palasivat entisiin keskusteluaineisinsa, kuitenkaan löytämättä niissä enää menneitten aikain viehätystä. Emiliolla mielestään ei ollut enää mitään puhuttavaa opettajattarelle. Hänpä se nyt aina lopetti puhelut. Neljäntoista päivän kuluttua hän ei enää edes hakenut opettajattaren seuraa. Lopulta tyytyivät pelkkään surumieliseen tervehtämiseen; opettajatar haki silmillään Emilion katsetta, Emilio puolestaan karttoi hänen silmiänsä, Kaikki oli loppunut.
Rauenneet toiveet.
Emilio rakasti opettajatarta ja kärsi yhä edelleen. Koska hän oli lohdutuksen puutteessa, kääntyi hän sitä koulutyöstään hakemaan. Mutta se oli liian myöhäistä. Koulu ei anna lohdutusta muille kuin niille, jotka sitä uskollisesti rakastavat, ja rankaisee vaihemielisiä kahta ankarammin kuin niitä, jotka eivät sitä koskaan ole rakastaneet.
Emilion luokka oli levoton ja viran-omaiset yllyttelivät kurittomuutta. Varmaa oli, ett'ei sindaco, vaikka vihasi opettajaa, aikonut ruveta suoraan puskusille hänen kanssaan, niinkuin opettajattaren, eikä uudelleen taittaa sarviansa; hän oli varma siitä, että tarvittiin toinen menetystapa, että pienien lakkaamatta uudistuvien pikkukiusojen kautta elämä oli tehtävä tukalaksi Emiliolle. Vahtimestari ei enää jalallaan astunut kouluun ja lika oli tullut ylimmilleen; mustetta ja liitua puuttui, iso taulu oli poissa; köyhemmät oppilaat eivät enää saaneet kirjoitusvihkoja, vaan tulivat tyhjin käsin kouluun; lyhyesti, kaikin puolin koetettiin aikaan saada häiriötä ja harmia. Pojat, jotka kaikesta tästä ymmärsivät kunnallishallituksen tahtovan opettajaa viralta, kävivät röyhkeiksi, kirjoittelivat seinille neuvoja, että opettaja matkustaisi tiehensä, lykkäsivät toisiaan kyynärpäillä ja nauraa tirskuivat, kun opettaja joskus sanoi: — Ensi vuonna annan teidän tehdä sitä ja sitä; — kaikki tämä loukkasi häntä suuresti.
Ilkeimpiä oppilaita oli viinikauppiaan poika, yhdentoistavuotias nulikka, jonka oli tapana, Emilion toistaessa, pahan tottumuksen kautta, lausetta tahi sanaa kahdesti, vetää pääkamaraansa niin eriskummaisesti, että hiukset kohosivat pystyyn kuin heltiävä varatukka. Tämä kovin nauratti tovereita eikä opettaja saattanut poikaa rankaista, se kun väitti temppua synnynnäiseksi luonnonvirheeksi, joka hänessä oli ollut vähäisestä asti.
Eräänä päivänä, kun Emilio oli kovin ärtyneenä, hän ajoi pojan ulos. Mutta tämäpä palasi takaisin isänsä seurassa ja luokan edessä syntyi sanakiista, joka yhä vähensi opettajan jäljellä olevaa kunnioitusta. Ja mitä enemmän Emiliota ruvettiin halveksimaan, sitä kiivaammaksi hän kävi. Pianpa hän joutui niin kauas, että kohotti kättään lyödäkseen, vähitellen sitten rupesi todella lyömään, ensin hiljaa mutta sittemmin oikein tuntuvasti. Ensi kerralla hän sitä katkerasti katui, mutta tottui siihen vähitellen.