Hetken vaiti oltuaan hän uudelleen virkkoi, toisti lempeästi ja matalalla äänellä: — Se on mahdotonta — — — Oi, sanoinhan sitä teille! — huudahti hän äkkiä, kovin liikutettuna, kun kuuli vierellään tukahutettua itkua. — Minä saatoin teille lopultakin kärsimystä! Semmoinen on kohtaloni! Se oli kuitenkin kaikista ikävintä. Minä en voi tuota kuulla. Kas niin, herra Ratti! Minä rukoilen teitä. Oi Jumalani! Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, kuinka se minua koskee. Päästäkää käteni — — — ei, pitäkää sitä vaan, kunhan rauhoitutte. Oi, enkö ole kärsinyt jo kylläksi! Jo riittää, jo riittää. Isäni huutaa minua.
Vaan Emiliopa ei päästänyt tuota pikku kätöstä irti. Koko hänen nuori sielunsa, vastoinkäymisten koettelema ja rakkautta janoava, puhui tällä hetkellä. Hän tahtoi, tahtoi väkisinkin saada rakkautta, hän oli aivan ensi nuoruudestaan asti odottanut tätä tunnetta; juuri tätä odottaen oli hän rakastanut koulua ja ihaellut lapsukaisia; hänellä ei ollut isää eikä äitiä, hän oli yksin ja ilman menestyksen toivoa maailmassa; mutta koko elämä muuttuisi hänen silmissään, jos vain Faustina häntä rakastaisi, hän eikä kukaan muu, sillä Emilio ei koskaan löytäisi toista senkaltaista, niin kaunista, hyvää, aivan kuin hänen oma äitinsä oli ollut, väkevä kuin marttiira ja todella käsin kannettava. Kovin hän äsken kuluneina surunpäivinä oli kärsinyt neidon puolesta ja äärettömästi rakastanut! Kun oli nähnyt hänen kulkevan kadulla kalpeana ja uskaliaana, kaikkein pilkallisten katseitten tähystämänä, olisi hän voinut suudella hänen jälkiään ja antaa vaikka verensä, jos sillä olisi saattanut rakastettuansa vahvistaa. Ihastuksesta, raivosta ja rakkaudesta oli hän itkemällä itkenyt.
— Oi armahimpani — — — rakas Faustina! En ole edes mahdollinen puhumaan kanssasi. Miksipä minua rakastaisit? Koko elämäni ei ole sen arvoinen kuin ainoa sana sinun suustasi, sinä ihana, siunattu olento! Mutta kuka sun on tänne lähettänyt! Tahtoisin maata kuolleena tässä paikassa, kun vain sinä pitäisit kättäsi sydämmelläni.
Emilio vaikeni läähättäen ja suuteli hänen sormiaan. Toinen ei vastannut mitään. Emilio päästi pienen käden. Se vetäytyi takaisin, mutta vapisi.
Hetkinen kului, hetkinen joka Emiliosta tuntui iankaikkisuudelta; virran pauhina kuului selvään ja muistutti ohikulkevan loppumattoman ihmisjoukon kohinasta. Emilio näki paimenten tulet vuorten rinteillä tuikkivan; tulipa äkkiä muistelleeksi ulkomuotoaan, joka ennen oli herättänyt monen naisen mieltymystä, tuskaa, jota uusi kielto hänelle tuottaisi sekä rukoili hiljaa äidiltänsä apua, ikäänkuin olisi luullut äitinsä esirukouksillaan voivan häntä auttaa.
Vihdoinkin kuului taas tytön ääni, kuuluipa niin vienona, että Emilio alussa uskalsi toivoa.
— Kiitos! — hän virkahti tuskin kuuluvasti — en koskaan, en koskaan unhoita mitä olette minulle puhunut. En koskaan. Niin kauan kuin elän, pidän teistä — — — Olen aina kätkevä sananne sydämmessäni — — —
Sitten hän väkisin keskeytti puheensa suunnan ja pitkitti: — Mutta se on mahdotonta! — — — Ainoastaan yhdellä ehdolla voimme pitää toisistamme — — — mutta tää on mahdotonta. Siis on meillä molemmilla yksi velvollisuus: se ett'emme puhu tästä asiasta. Minunkin puoleltani se vaatii uhrausta — — — Te tulette onnelliseksi ilman minua, rakas herra Ratti. Minä olen varma siitä. Jos pahoitan mieltänne — — — antakaa anteeksi, te kun olette niin hyvä. Pitäkää minusta edelleenkin veljen tavoin. Olkaa nyt edelleenkin kiltti, niin äitinne on tyytyväinen teihin.
Nuorukainen painoi toista kättään suutansa vasten ja päästi valituksen.
Säälin liikuttamana neiti Galli pisti kätensä aitauksen välistä ikäänkuin antaakseen hiukan lohdutusta. Emilio peitti sen suuteloilla, lyöden otsansa aitaukseen.