Kun juhlallisuus oli päättynyt, vieras saattoi neiti Gallin koululle.
Heitä seurasi koko joukko uteliaita katselioita ja muutamat entiset
oppilaat, jotka oitis iloisina asettuivat entisille istuinpaikoilleen.
Sen jälkeen vieras kumarsi kohteliaasti ja läksi.
Prefektin käsky julistettiin, kouluun tuli oitis kolmekymmentä tyttöä, palkka ja muut maksut suoritettiin, sindaco oli aivan ääneti, muut kunnallishallituksen jäsenet pesivät kätensä, ja melkein kaikki paitsi ne, joilla oli erityistä vihan syytä, iloitsivat opettajattaren voitosta, nekin jotka huvikseen olivat tarkastelleet hänen kärsimistänsä. Opettajattaren kestävyyttä kehuttiin ja sanottiin sindacon vihdoinkin saaneen hyvin ansaitun löylyn. Nytpä muka sai nähdä hänet jonkun aikaa häntä koipien välissä. Erinomaisen kelvollinen luonne tuolla nuorella tytöllä, joka näyttää niin vaatimattomalta ja lempeältä, ja mikä harvinainen tytär hän on! Oi, jospa kaikki opettajattaret voisivat sillä lailla saattaa itsensä ja ammattinsa arvoon, niin eivät suinkaan kunnallishallitukset joutuisi syypäiksi niin moneen väkivaltaisuuteen ja kehnouteen ja, tärkeintä kaikista, koulut menestyisivät paremmin. Oli kuinka hyvänsä, Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin päättynyt.
Pettynyt.
Riidan päätös ilahutti Emiliota kahdenkertaisesti; sillä samalla kun hän näki opettajatar paralta kärsimysten loppuneen ja rauhan ajan taas koittavan, toivoi hän, ett'ei opettajatar enää salaisi rakkauttansa, josta Emilio oli tuona avuttomuuden ja epätoivon hetkenä saanut niin armaan, niin surullisen suloisen todistuksen.
Emilio käytti hyväkseen ensimäistä iltaa, jona hänet taas tapasi palkongilla, ja alkoi uskalluksella, jota antaa varma tieto, että on löytänyt vastarakkautta, sydämmensä tunteita hänelle hellimmästi selitellä. Hän hyväili tytön sormia, jotka tämä oli pistänyt palkongin säleaidan lomiin, ja pysähtyi joka lauseella vetääkseen henkeänsä. Hän puhui kauan, luullen opettajattaren olevan ääneti pelkästä mielenliikutuksesta. Hän sanoi tämän tunteen täyttävän koko hänen olentonsa, että opettajatar oli juuri semmoinen nainen, jota oli uneksinut elämänsä toveriksi, ja ett'ei hän koskaan luopuisi rakkaudestaan menettämättä samalla kaikkea onnen ja rauhan toivoa. Viime sanat sanottuaan hän intohimoisesti suuteli tytön sormia, odotti vapisten vastausta ja koetti lukea sitä opettajattaren kasvoista, joita hämärä jo peitti.
Vastauksen ensimäinen värähdys kouristi Emilion sydäntä. Oi, se ei ollut rakastavan ääntä.
— Kiitän teitä, rakas herra Ratti! — sanoi opettajatar lempeällä ja surullisella äänellä. — Olen aina teille kiitollinen sieluni pohjasta — — — Te olette ollut minulle veljenä — — — Ilman teitä minulla ehkä ei olisi ollut voimia niin suuriin kärsimyksiin — — — Jos tilaisuutta siihen tulisikin, en kuitenkaan koskaan, koskaan voisi hyvyyttänne palkita — — — Minä pidän teistä ja sen voin teille sanoa — — — Mutta se, josta te puhutte — — — on mahdotonta.
Nuorukainen oli kovin hämmästyksissään ja matki tuon onnettomasti rakastuneitten iankaikkisesti samanlaisen, mielettömän kysymyksen: — Miksi?
Opettajatar huokasi.
— Miksi — — — vastasi hän hitaasti, puhuen äidillisen hellällä äänellä. — Elämäni ura on jo viitattu. Minun täytyy omistaa elämäni kokonaan isälleni — — — Te olette vielä nuori — — — elämänne ura on alussaan vasta — — — Minun kutsumukseni ei ole sinne päin — — — Ette voi arvata, kuinka pahaa tekee tätä teille sanoa.