Opettaja sanoi: — Minä se olen — ja ojensi ujostellen käärön.
Neiti Galli otti sen ja meni porstuan ikkunan luo katsomaan, mitä siinä oli.
— Ottakaa takaisin! — huudahti hän äkkiä niinkuin olisi polttanut itseänsä ja laski käärön takaisin nuoren miehen käteen. Sen jäljestä hän sanoi melkein närkästyneellä äänellä: —- Niin kauas en ole vielä joutunut. — Hänen äänensä kuului hyvin heikolta.
Opettaja ojensi esiin toisen kätensä ja sanoi: — Katsokaa tätä, neiti
Faustina, ottakaa minulta apua, minä rukoilen teitä!
Nuori tyttö kielsi taas, mutta lisäsi lempeästi: — Kiitoksia, herra Ratti. Te olette kovin hyvä! Mutta minä en tarvitse mitään, sen voin teille vakuuttaa. — Oi, sitä rakasta, kilttiä tyttöä! Hyvää yötä! Oh, älkää peljätkö; tietäkääs, minulla on teräksinen sielu.
Mutta Emilio ei mennytkään pois. Hetkisen oli aivan äänetöntä. Hän kuuli opettajattaren hengittävän raskaasti ja astui askeleen lähemmäksi. Äkkiä päästi opettajatar epätoivoisen huudahduksen: — Oi, minä en kestä kauempaa! En jaksa enää! Olen melkein lopussa! — ja itkien painoi hän päänsä nuorukaisen rintaan. Silloin hän tunsi opettajan kyyneleet poskillaan ja samassa suutelon, yhden ainoan, pitkän, intoisan suudelman, jota seurasi rakkauden, ilon ja surun synnyttämä tukautettu huudahdus. Kun Emilio toistamiseen haki hänen huuliaan, irtaantui opettajatar hänen syleilystään ja hävisi. Hän syöksyi perässä ja törmäsi suljettua ovea kohden. Emilio suuteli ovea, nojasi läähättäen poskensa siihen ja seisoi siinä sydän täynnä tuskaa, mutta samalla — sanomattoman onnellisena.
Loppu.
Kolme päivää myöhemmin loppui neiti Gallin koetus-aika. Murhenäytelmän loppukohtaus tuli äkkiä. Turinista saapui poliisikomisarius, mukanaan määräys asettaa opettajatar heti virkaansa ynnä kouluraadin päätös, jonka kautta kunta velvotettiin maksamaan hänelle osan palkasta koko siltä ajalta, jona hänen oli täytynyt olla erillään koulutyöstä; sitäpaitsi kunta tuomittiin maksamaan kulungit.
Poliisikomisarius meni suoraa päätä kunnallishallitukseen. Tuskin puolen tuntia oli hänen tulostaan kulunut, kun jo koko kylä asiasta tiesi.
Kunnallishallituksen jäsenet kokoontuivat oitis ja opettajatar käskettiin raatihuoneesen. Komisarius, pitkä mies, juhlallinen käytöksessään ja herttaisen kohtelias kaikille, aivan kuin olisi ollut häissä, esitteli laajalti prefektin käskyn ja kehoitti kunnallishallitusta jo samana päivänä kylän kadulla julkisen kuuluttajan kautta ilmoittamaan koulun jälleen avatuksi sekä käskemään perheitä lähettämään tyttöjänsä sinne. Sitte vaati hän luokkahuoneen avainta, jonka heti kohteliaasti jätti opettajattarelle. Hän lisäsi, että kirkkoherraakin oli pyydettävä saarnastuolista julistamaan koulu jälleen avatuksi ja lausui toivomuksen, ett'ei enää vasta minkäänlaisia riitoja ja ikävyyksiä koulussa syntyisi, sekä puhui lopulta muutamia kohteliaita, tyhjää sisältäviä sanoja sindacolle, joka kuunteli väristen, ymmärtämättä laskiko komisarius leikkiä hänen kanssaan vaiko puhui täyttä totta. Sindaco ja opettajatar eivät katsoneet toisiinsa.