Rautatievaunuissa hän tuli ajatelleeksi, ett'ei rehtorin tarkoitus olekkaan antaa hänelle nuhteita, vaan että hän käyttää tuota opettajan ja viinikauppiaan välistä riitaa hyväksensä saadakseen Emiliolta suullisesti tarkempia tietoja Altaranan koulu-oloista, jota paikkaa hän jo kauan oli silmällä pitänyt. Tämän ajatuksen elähyttämänä Emilio kävi ensi pysäkillä nauttimassa lasillisen vahvistuksekseen. Hän päätti kysyttäessä puhua suunsa puhtaaksi, pelkäämättä ketään, vaikka sitte saisi oikeudenkäynninkin niskoilleen. Vähän ennen hänen Turiniin tuloaan, vihantain, keväisten ketojen näkeminen käänsi hänen ajatuksensa iloiseen suuntaan. Hän oli kuullut puhuttavan rehtorista, joka ulkopuolella koulumaailmaa oli kuuluisa historiallisista teoksistaan ja jonka lämpimiä, nerokkaita koulupuheita sanomalehdet kilvan kiittelivät. Ajatus, että Emilio joutuisi tekemisiin noin korkeasti sivistyneen ja vaikuttavan miehen kanssa, muutti hänessä pelon uskallukseksi; kuuluisissa miehissä nuorukaiset rakastavat oman tulevaisuutensa kuvaa ja luulevat heitä tavallisia ihmisiä hyväntahtoisemmiksi, koska muka ovat toisia onnellisemmat.
Kun Emilio asteli aurinkoisella, vilkasliikkeisellä via Doragrossa kadulla Turinissa, tuntui kaupungin keväinen, iloinen ulkomuoto varsin hyvältä enteeltä. Hän läksi aamiaista syömään Kolmen kepin ravintolaan, missä oli ennen käynyt Lerican kanssa. Siinä istuessaan viiniä särpimässä valmistautui hän ajatuksissaan vastaamaan mahdollisesti tehtäviin kysymyksiin, ja harkitsi kuinka hänen oli arvokkaasti ja sopivasti puhuttava sivistyneelle miehelle, kuuluisalle kirjailijalle ja puheniekalle. Viime aikoina oli juomatapa tuottanut hänelle vaikeutta puhtaan itaaliankielen puhumisessa; sillä se kieli vähässä ajassa unhoittuu niiltä, jotka ovat sitä kirjoista oppineet, ja vaatii selvältäkin mieheltä tarkkaa ajatusta. Koska Emilio osittain laiskuudesta, osittain laimentuneesta oman arvonsa tunnosta jonkun aikaa oli jättänyt äidinkielen hoitamisen sikseen, oli hän vähitellen tottunut virheellisiin, jokapäiväisiin puhetapoihin. Niistä hän kyllä oli tuon tuostakin päättänyt luopua; eikähän se mahdotonta olisi ollutkaan. Mutta näin kerrassaan ei niistä päässyt erilleen.
Voittaaksensa ujouttaan ja kielensä kantaa irti saadakseen ei Emilio tiennyt muuta neuvoa kuin vetäistä pari kolme ryyppyä lisää. Kun tämä oli tehty, huomasi hän hetken päästä sopivain sanain ja ajatuksia kuvaavain lauseitten ikäänkuin itsestänsä sikiävän, ja hän päätti puhua enemmän kuin kysyttiinkään. Miksikä hän ei käyttäisi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen, tehdäksensä itsensä tunnetuksi semmoiselle miehelle? Mitähän jos kertoisi hänelle perheestänsä, nuoruutensa opettaja-innostuksesta, pettymyksistään; ja jos hän pyytäisi rehtorilta neuvoa virkansa ja lukujensa suhteen, jos hän nuoren avomielisyydellä uskoisi hänelle lukutuumansa ja pyrintönsä, niin rehtorissa varmaan heräisi myötätuntoisuutta ja hän ehkä lupaisi apua, joka vaikuttaisi Emilion koko elämän suuntaan. Moni vaatimaton nuorukainen oli onnensa löytänyt siten, että sattumalta oli joutunut jonkun mahtavan, etevän miehen tuttavuuteen, miehen, joka, aavistaen nuorukaisessa lahjoja ja sydäntä olevan, isällisesti oli auttanut, täysin vakuutettuna siitä, että oli oivan työn tehnyt. Näissä kauniissa mietteissä Emilio tyhjensi lasin toisensa perään. Riemastuneena ja täynnä toivoa hän tarkasteli ohikulkevia ja läksi kevein askelin, vaikka pää hiukan sekavana, astumaan rehtorin kansliaan vähää ennen vastaan-otto-aikaa. Castello torin kulmassa olevassa ravintolassa hän nautti vähäisen marsala-viiniä vahvistaakseen rohkeuttansa ja astui sitte kouluvirastoon.
Ikäväkseen Emilio näki siellä monta aikaisemmin tullutta odottamassa. Muutamat istuivat vähäisessä etehisessä, toiset, joiden ensin piti puheille päästä, seisoivat rehtorin huoneesen vievässä käytävässä seiniin nojauneina. Opettaja jätti käyntikorttinsa paksulle, parrattomalle vahtimestarille, joka samassa käänsi selkänsä ja hävisi, mutta pian palasi, sanoen: — Jahka teidän vuoronne tulee.
Koska ei ollut mitään istumapaikkaa saatavissa, nojautui Emiliokin avonaisen etehis-oven pieliin, niin että saattoi nähdä sekä etehiseen että käytävään. Ahdas, huonosti valaistu, virkavaltaa hajahtava etehinen sekä äänettömät, totiset ihmiset, jotka kovin muistuttivat lääkärin odotushuoneessa istuvista sairaista, olivat omiansa oitis haihduttamaan Emilion ylen iloisen mielialan. Silloin tällöin kuului suljetun oven takaa matala miehen ääni, luultavasti rehtorin, sekä naisen nopeata puhetta.
Ajan kuluksi rupesi Emilio tarkastelemaan saapuvilla olioita. Etehisessä istui muutamia maalais-opettajattaria, kaikki samanlaisissa vihertävissä tahi punertavissa puvuissa, mustat hunnut päässä, pitäen kädessään halpahintaista viuhkaa, paperia ja kirjekuoren. Niiden joukossa oli muudan laupeudensisarkin, joka istui kirjoitellen muistiinpanoja pieneen kirjaan. Selin ikkunaan seisoi opettaja, joka näytti entiseltä tarkk'ampujain korpraalilta: pienenläntä, vääräsäärinen, viikset terävät ja jakaus niskaan saakka. Tuon tuostakin hän kiinni kiristettyjen hampaittensa välitse sylkäisi niinkuin alempisäätyisten keikarien tapa on. Se oli luultavasti joku maalais don Juan, tänne haastettu rakkausseikkailuistaan selkoa tekemään. Hänen vieressään seisoi tuuheapartainen ukko, jonka kasvot ja puku todistivat hänen olevan jonkin rappeutuneen teaatterin palveluksessa. Ulko-oven vieressä istui kaksi nuorta, koukkunenäistä opettajatarta, suuresti juutalaistyttöjen näköisiä. Kaikki nämä henkilöt katselivat totisina toisiansa taikka lukivat kymmenenteen kertaan seinille liisteröittyjä papereita: ilmoituksia haettavista viroista, suoritettavista ylioppilas-, opettaja- ja opettajatartutkinnoista sekä siellä täällä vanhoja kasviluetteloja. Yksi ainoa henkilö joukossa näytti malttamattomalta: se oli eräs hienosti puettu, lihavanläntä pappismies, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän kulki edestakaisin etehisessä ja käytävässä sen muotoisena, kuin olisi ollut isäntä talossa, ja tarkasteli läsnäolijoita kiireestä kantapäihin. Pimeässä käytävässä seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat muitten joukossa muutamia nuoria Pyhän Vincentin veljeskuntaan kuuluvia lähetyssaarnaajia isoine valkoisine kauluksineen. Nuoria poikia, jotka näyttivät olevan lukiolaisia, kulki huoneen läpi leimatut paperiarkit kourassa. Koululaisten vanhemmat pääsivät sisään. Opettajia ja opettajattaria tuli uusia sijaan sen mukaan, kuin ensin tulleet menivät pois. Kaikki näyttivät miettiväisiltä ja heidän kasvoistaan luki joko toivoa, pelkoa tahi alakuloisuutta. Kaikkien takana Emilio mielikuvituksissaan näki häämöttävän koululapsia sadottain, kylän kirkontorneja, raakoja sindacoja sekä ylöskantomiesten suljettuja rahaluukkuja.
Puolen tuntia siinä seisottuaan rupesivat kaikki nämä olennot Emilion silmissä peittäytymään sumuun. Pää kävi raskaaksi, hänen tuli uni ja ajatukset sekosivat. Hän tunsi sietämätöntä inhoa kaikkeen tuohon ympärillänsä huomattavaan levottomuuteen ja kurjuuteen, joka hänen sydämmessään herätti muistoja omista kokemistaan kärsimyksistä. Rehtorin matala ääni, jonka joka hetki kuuli, teki hänet levottomaksi, ikäänkuin se olisi seinän läpi puhunut hänelle. Tahdottomat ja turhat kokeensa ymmärtää silloin tällöin sanasen puheesta väsyttivät häntä suunnattomasti. Äkkiäpä hän rupesi katselemaan seinälle ripustettua ilmoitusta Ratavaunujen kulkuvuoroista Turinissa ja ikävä hämmästys, melkeinpä peljästys hänet käsitti, kun näki kirjainten tanssivan silmäinsä edessä, eikä ollut saada luettua, mitä siinä seisoi. Hän koetti toistella mielessään valmistamaansa puhetta, mutta ei voinutkaan pitää ajatuksia koossa.
Jonkun hetken kuluttua Emilio huomasi, että hän lienee nukkunut kolme, neljä minuuttia. Pysyäkseen hereillä hän rupesi laskemaan läsnäolijoita, mutta sekosi joka kerta kun joku kulki ohitse, ja niin hänen täytyi alkaa aina uudelleen. Hän katseli rehtorin huoneesta tulevien kasvoja: muutamat näyttivät voitonriemuisilta, toiset kulkivat pää painuksissa ja eräskin opettajatar piti nenäliinaa silmillään. Jono ei ottanut koskaan loppuakseen.
Kun Emilio vihdoinkin huomasi tyhjän tuolin, istautui hän siihen ja nukkui jälleen. Havahtaessaan oli hänen vielä pahempi olla kuin edellisellä kerralla: pää oli täynnänsä sekavia, alakuloisia ajatuksia, hänellä oli rikollisen paha omatunto, hän oli sairas ja voimaton joka nivelessä, niin että tuntui hyvin vaivaloiselta astua käytävän poikki.
Taasen sulki hän silmänsä, mutta säpsähti samassa hereille.
Vahtimestari oli huutanut häntä nimeltä.