Hän astui säteilevin kasvoin ulos ja vahtimestari päästi samalla Pyhän Vincentin veljeskunnan lähetyssaarnaajat, joitten takana vielä näkyi kaksi pitkää jonoa kärsivällisiä ja alamaisia odottelijoita.
Edellisen osan loppu.
JÄLKIMÄINEN OSA.
Muistoja Sardiniasta.
Rehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli mahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä seuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin tervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus sai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.
Hän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle ennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki liikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä vastaan.
Emilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän oli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja puettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret sulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän oli ihanan keväimen elävä kuva.
— Kuinka, oletko sinä täällä? — kysyivät molemmat yhtä haavaa.
Serkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut Turiniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta tervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle, että jaksoivat erittäin hyvin.
— Mutta kuinkas sinä olet täällä? — sanoi hän vielä kerran. Huomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion kasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi oitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa tapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden että naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia eteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: —- Mikä sinua vaivaa? Mistä tulet?