Megari astui lähemmäksi,
— Tuo tarkastusmiehen juttu — sanoi hän — on vähäpätöinen asia, jonka voin järjestää. Mutta pahempi on, että te ette enää ole oikea opettaja. Minä en puhu ainoastaan tilastanne tällä hetkellä, minä tiedän, ett'ei älynne ole enään se mikä se ennen oli; teidän elämänne on muuttunut ja teidän koulunne on huonolla hoidolla, ette sitä enää rakasta ettekä siitä välitä. Minun ei tarvitse tuota keltään kuulustaa. Silläkö lailla olette noudattaneet äitinne viimeistä kehoitusta? Mitä olette hänen kirjeellään tehneet, herra Ratti? — — — Oletteko sen hukanneet?
Emilio peitti silmänsä toisella kädellään. Kun hän otti sen pois, näkyivät hänen kasvonsa kyynelten huuhtomina. Hän vastasi liikutuksissaan: — Minulla on kirje vielä tallella, herra rehtori! Antakaa anteeksi, että tulin luoksenne tässä tilassa. Älkää tuomitko minua liian ankarasti. Te voitte tarkastajien kertomuksista nähdä, että minä näinä viitenä vuotena olen aina tehnyt velvollisuuteni. Teillä ei olisi itsellännekään ollut mitään syytä minua moittia. Olen koettanut lukeakkin. Sitten tulivat vainoomiset ja kaikki ikävyydet ja minä koetin saada ne unhoittumaan. Näin on ollut laita ainoastaan muutaman kuukauden. Vielä on minulla aikaa kääntyä. Ajatelkaa miltä tuntuu elämä maakylässä — — — Jos sattuu joutumaan vihoihin, ei siellä ole ketään, joka puolustaisi ja antaisi hyviä nevoja. Poikia ärsytetään opettajaa vastaan ja koko hänen olonsa myrkytetään. Ei siellä ole huvituksia, ei kirjoja, eikä yhtään mitään. Silloin ihminen joutuu alakynteen. Mutta minulla ei ole mitään omalla tunnollani. Te voitte kuulustaa asiata. Vielä saatan pää pystyssä esiintyä luokan edessä. En uskaltaisi näin puhua teille, ellei se olisi totta. Ja sitäpaitsi — — — olenhan jälleen nähnyt teidät, ja se on minulle kylläksi. Jos te annatte minulle anteeksi, tulen entiseni kaltaiseksi. Äitini ei enää voi teille kirjoittaa, mutta minä voin, häpäisemättä hänen muistoaan, pyytää teiltä anteeksi; sen vannon teille.
Hän pyyhkäsi toisella kädellään kasvojaan, ikäänkuin tullaksensa täyteen tajuntaan.
— Nyt — lisäsi hän — on tämä kaikki ollutta.
Rehtori katseli häntä hetkisen, ojensi hänelle sitte molemmat kätensä ja sanoi: — Minä uskon teitä.
Opettaja tarttui niihin ja kumartui suudellakseen Megarin kättä. Tämäpä ei sitä sallinut, vaan veti pois kätensä ja sanoi entisellä arvoisuudellaan, mutta varsin hellästi: — Lupaattehan minulle palata niihin aikeisin, joilla seminaarista lähditte, eikö niin? Te käytte eteenpäin urallanne hyvänä opettajana, joka pitää oppilaistaan, on ylpeä toimestaan, luja viettelyksiä vastaan ja viettää kunniallista elämää? Aloitattehan taas lukujanne?
Nuorukainen nyökähytti päättävästi päätään.
— No niin — pitkitti Megari — minäkin olen unhoittava tämän — — — Olen ajatuksissani yhä seuraava teitä urallanne. Minä käsitän syyt muutokseenne, käsitän nekin joista ette ole puhunut. Minä tiedän kansakouluopettajan elämän, käsitän kaikki ja annan paljon anteeksi. Mutta oppilaallani oli ennen sydäntä ja voimaa voittaakseen vastukset ja hänellä on sitä vieläkin, ja minä luotan häneen. Palatkaa nyt takaisin kyläänne poikainne luo, antautukaa uudelleen tykkönään velvollisuutenne täyttämiseen rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Saatte nähdä rauhan päiväin, jopa ihanain hetkien pian palaavan. Hyvästi. Muistelkaa äitiänne.
— Ja teitä! huudahti Emilio liikutettuna; — niin kauan kuin elän!