Rehtori ei lausunut kysymystään soimaavalla äänellä. Näyttipä siltä, kuin hän olisi muuta ajatellut kuin mitä kysyi: — Mitä keskinäistä riitaa teillä on, tarkastusmiehellä ja teillä, herra Ratti?
Nuo vakaan äänen soinnut herättivät Emiliossa tuhansia muistoja. Asiansa selittäminen rupesi häntä peloittamaan, ikäänkuin se olisi ollut kuoleman tuomiota. Pian seisoi siinä epäröiden, ponnisteli voimiansa ja rupesi puhumaan. Hänelle ei oltu ilmoitettu uuden tarkastusmiehen määräyksestä. Miksi sitä ei oltu tehty? Siksi että sindaco oli vihassa. Siis hänen täytyi kertoa, mikä oli syynä sindacon vihamielisyyteen. Mutta hänen piti myöskin mainita neiti Gallin asiasta. Mutta jo ennenkuin hän kouluun tuli, oli siellä juttuja erään toisen opettajattaren tähden. Sekin oli tietoon saatettava. Hän ei ollut koskaan saanut virkanuhteita. Sitten ruvettiin juoruamaan, kun he vain puhelivat yhdessä. Opettajatar päätettiin siirtää pois. Sen jälkeen tuli tuo sanomalehtikirjoitus. Hän puhui opettajattaren kanssa palkongilla. Silloin usutettiin pojat häntä vastaan. Liitua ja mustetta puuttui koulussa, eikä luokkahuonetta laastu. Mutta vainoomiset olivat alkaneet jo aikaisemmin.
Sillä lailla Emilio pitkitti, takertui yhä enemmän, päästi suustaan murteellisuuksia, puhui sitä ja tätä epäselvällä äänellä ja sokertavalla kielellä, kunnes ajatukset menivät aivan sekaisin ja häpeä hänet valtasi niin, että hän äkkiä, keskellä lausetta, lopetti ikäänkuin halvauksen kohtaamana, tuijotti lattiaan ja oli vaiti.
Rehtori astui päättäväisenä häntä lähemmäksi ja sanoi hetken ääneti oltuaan, alentaen ääntään, katkerasti ja ylenkatseellisesti: — Ratti! Sillekkö tolalle olette joutuneet? Minkälaista on elämänne näinä aikoina ollut? Kenen kanssa olette pitäneet seuraa? Kuinka olette voineet niin muuttua?
Jos hänen äitinsä olisi haudasta puhunut nuhdellen, ei se niin olisi sydäntä lävistänyt kuin tämä ääni, jossa hän kuuli kaikuja aikaisemmasta nuoruudestaan, sammuneesta innostaan, valitusta menneestä innostuksesta toimeensa ja kadotetusta ihmis-arvostaan. Hän ei voinut mitään vastata.
— Menkää tiehenne! — sanoi Megari tuimasti. — Ja tulkaa takaisin selvittyänne. Ette nyt kykene minua kuulemaan.
Opettajan pää vaipui alas niinkuin olisi saanut lyönnin ja hän lähti.
Mutta ovessa hän vielä kääntyi ja loi rehtoriin katseen, jossa kuvautui mitä syvin nöyryys, niin että rehtori käden liikkeellä kutsui häntä palaamaan.
— Kuinka te uskalsitte tulla luokseni tuossa tilassa? — hän kysyi. — Oletteko niin syvälle langennut, ett'ette itse enää tiedäkkään irstailevanne? Kun teidät ensin näin, en ollut silmiäni uskoa. Seminaarissa opin tuntemaan hyvän ja kelpo nuorukaisen, yhden niitä harvoja, jotka minusta tuntuivat luoduilta kasvattajan jaloon toimeen. Minä pidin hänestä, en ole häntä unhoittanut ja halusin häntä nähdä. Mutta te ette olekkaan enää se nuorukainen. Kuinka olette voineetkaan viidessä vuodessa muuttua noin kurjaksi? Oletteko kauan jo olleet erillänne luvuista? Tuommoisessako tilassa esiinnytte luokalla? Koettakaa toki ennenkuin menette, voimianne ponnistaa, ja sanokaa, ett'ette kauankaan ole tuota tietä vaeltaneet ja että lankeemuksenne on oleva vain surkea, ohimenevä ajanjakso elämässänne.
Jokainen näistä sanoista haihdutti Emilion ajatuksia peittävää sumua, mutta häpeä ja mielenliikutus pidättivät vielä hänen kieltään.