He asettuivat aamiaispöytään. Labacciolla ei ollut paljoa kerrottavaa. Niinkuin Lerica jo oli puhunut, oli hän yhä edelleen entisessä virassaan Stalorassa, Po'n varrella, ja viihtyi siellä hyvin. Hän oli uudistanut virkasitoumuksen vieläkin kuudeksi vuodeksi. Parempaa paikkaa hän ei koskaan olisi voinut saada ja toivoi vain, että Ratti ystävälläkin olisi ollut samanmoinen onni.
Emilio toivotti hänelle onnea kunniapalkinnon johdosta.
Labaccio teki kainoutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi, sekottaessansa kastiketta eturuokaan: Turinin oivallinen rehtori hankki sen minulle. Kolmekolmatta palkintoa oli jaettavana ansiokkaille kansakoulu-opettajille kolmenkolmatta läänin kylissä. Koska minä olin nuorin kaikista ehdoitetuista — melkein kaikki muut olivat äijiä — ei minulla ollut vähääkään toivoa, enkä oikeastaan tiedä millä perusteella — — — elleivät kentiesi ottaneet lukuun — — — Palkintoja jaettaessa olivat saapuvilla Aostan herttua, hänen ylhäisyytensä ministeri, konseljin presidentti — — — ja koko joukko ylimyksiä. Hänen ylhäisyytensä lisäsi kunniapalkintoon vielä yhden valtiolainan osakkeen, joka antaa viisi lireä korkoa.
— Sanalla sanoen — virkahti Emilio — sinä olet tyytyväinen maailmaasi?
— En ole tyytyväinen — vastasi toinen — mutta tyydyn. Näiden molempain lausetapain välillä on eroa.
Hetken päästä hän kysäisi: — Miks'et keitä näitä keltaisia pippurikasviksia? ja hän kertoi tarkasti niiden valmistuksen.
— Sinä tyydyt — pitkitti Emilio kesken jäänyttä puhettaan — siksi että sinulla on ollut onnea. Mutta jos olisit joutunut tekemisiin eräänlaisten sindacojen, kirkkoherrain ja tarkastusmiesten kanssa — — — Rakas ystävä, sallippas sanoakseni: me opettajat olemme valinneet kurjan kurjan uran.
— Se on totta — myönsi toveri tyynesti — kurjan kyllä. Mutta sallippas sinä minun sanoa jotain — — — Älä sitä käännä omaan kohtaasi. Minun ymmärtääkseni paljon riippuu siitäkin, kuinka tietää asettaa olonsa. Opettajat puhua purpattavat. He muka ovat aina oikeassa. Mutta katsokaamme asiata tarkemmin. Olet kai huomannut, että on opettajia, jotka itse ovat syypäät selkkauksiin. He tulevat kyliin sen näköisinä, jotta — — — ja vähimmästäkin kolauksesta pauhaavat niin kuin heidän persoonassaan olisi loukattu hänen ylhäisyyttänsä opetus-asiainministeriä, tiedettä ja, Jumala tiesi, mitä kaikkea, ehkäpä itse sivistystäkin. Tässä maailmassa tarvitaan hiukan enemmän myöntyväisyyttä, varsinkin kun on koulu-opettaja; jos ei sitä ole — — — ei voi tulla toimeen.
— Oho, kylläpä kuulee, että sinulla on ollut onnea! — sanoi Emilio. — Vähimmästäkin kolauksesta! Mutta entäs kun kaikki kolauttavat monta kuukautta yhtä perää, panettelevat, yllyttävät koululapsia ja koettavat tallata jalkain alle!
— Hyvä Ratti, minä en puhu semmoisista tapauksista, puhun vaan noin yleensä. Minä väitän, että sielläkin, missä on vaikeita luonteita, ja viran-omaisia jotka tuntuvat äreänpuolisilta, voipi vähäistä viisautta tahi ystävällistä kohtelua käyttämällä välttää paljon ikävyyksiä. Tahdon kertoa esimerkin omasta elämästäni. Staloran kirkkoherra näytti alussa olevan minusta varsin vähän huvitettu. No, eipä tarvittu kuin pieni temppu, eikä edes sitäkään, ainoastaan pieni päähänpistos, niin alkoi suosia minua. Arkkipispan täällä matkustellessa pölähti päähäni neuvoa kirkkoherraa haettamaan kaupungista ruiskulla varustettu vesitynnyri, jolla kastelisi tietä arkkipispan vaunujen edessä, ett'ei pöly vaivaisi hänen ylhäisyyttänsä — — — Tämä oli siunatun hyvä aate. Hänen ylhäisyytensä kiitti kohteliaasti kirkkoherraa, joka taas, aivan kuin taikavoimalla, muuttui perin toisenlaiseksi minua kohtaan. Noin vähän tarvitaan, jotta papit tulevat ystäviksemme.