— Se riippuu siitä mimmoisia papit ovat!
— Minä puhunkin siitä kuinka minulle on käynyt. Stalorassa ei meidän suinkaan sovi soimata hengellistä säätyä. Niillä seuduin on monta pappia, jotka samalla ovat koulu-opettajia. Ja aimo opettajia ovatkin. Se taas tulee siitä, että läänin kaksi viimeistä pispaa ovat olleet mallipappeja, sivistyneitä, rakastettuja ja suuressa arvossa pidettyjä miehiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kunnissa. Nämä kustansivat usean papin suorittamaan opettajantutkintoa ja tekivät lahjoituksia heidän hyväkseen. Ratti hyvä, kun pappi on vakinaisena opettajana jossakin kunnassa, on hän hyvä opettaja. Ainoastaan muutto-papit ovat kelpaamattomia opettajan toimeen; sillä, jos papit usein paikkaa vaihtavat, tietää se, että ovat jossain joutuneet riitaan pispansa kanssa. Semmoisia pappis-opettajia ei meillä ole.
— Siis kaikki käy sinulle mielen mukaan! Mutta tahtoisinpa halusta tietää, miltä kannalta otat uskonnon opetuksen, tuon minulle vaikeimman aineen.
Labaccio vastasi totisena: — Minä kunnioitan uskontoa. Niinkuin tiedät, on minulla siinä aina ollut periaatteeni. Minun ymmärtääkseni tulee opettajan ennen kaikkea olla oppilaittensa hengellisenä isänä. Mitäpä voisikaan aikoihin saada ilman uskontoa? Minusta tuntuu kuin ei olisi mahdollista lasten ymmärrystäkään kehittää — — — ja hän lisäsi hitaasti, katsellen Emiliota että epäilisikö tämä hänen muualta lainanneen lauseensa: — eihän voisi ilman aurinkoa saattaa maatakaan hedelmälliseksi. Kerron sulle suoraan, minä pidän aamu- ja iltarukousta luokassani.
— Silloin lieneekin kirkkoherra aika tyytyväinen — sanoi Emilio.
— Kirkkoherra on hyvä ystäväni. Toiselta puolen olen minäkin hänelle kiitollisuuden velassa. Hän se oli, joka kehoitti minua lukemaan hiukkaisen latinaa, niin että nyt annan tunteja siinä kielessä. Par'aikaa selittelen Epitomea muutamille talonpoikaispojille, jotka aikovat papeiksi. Tiedätkös — — minä olen yhä edelleenkin metoodillinen niinkuin ennen seminaarissa. Omiin lukuihini käytän joka päivä kolme neljännestuntia, en minuuttiakaan vähempää, jok'ikinen päivä vuoden umpeensa.
Emiliota nauratti nuo neljännestunnit. — Sanalla sanoen, sinulta
riittää aikaa kaikkeen. — Emilio toivotti hänelle onnea ja kertoi
Lericalta kuulleensa Labaccion tulleen välttämättömän tarpeelliseksi
Stalorassa.
— Minä asetan suuni säkkiä myöden — pitkitti toveri, jättäen tahallaan toisen leikkipuheen siksensä, ja kertoi sitte toimistaan, yhä syömistään jatkaen. Hän oli muun muassa toisten kanssa perustanut käsityöläisten ja pikkukauppiaitten sivistysseuran. Hänen oli onnistunut henkiin herättää kunnan soittokunta, joka oli sitten saanut toisen palkinnon Bra'n kilpailussa. Sitäpaitsi oli hän kolmena vuonna opettanut piirustusta, ja piirustus-oppilaat olivat teettäneet hänelle mitalin, jossa oli hänen nimensä kaiverrettuna toiseen puoleen. Tätä nykyä hän kirjoitteli maataloutta koskevaa luentosarjaa, sekä luki niitä asioita käsitteleviä aikakauskirjoja, sillä vielä oli paljo talonpojilla opittavaa, varsinkin viinin valmistukseen ynnä hedelmäin ja viljalajien säilyttämiseen kuuluvia seikkoja. Mutta enintä kunniaa oli hänelle tuottanut tekstattu kirjoitus, jonka hän Victor Emanuelin kuoleman johdosta kirjoitti eräälle paikkakunnalla asuvalle kreiville. Se panetti kirjoituksen lasiin ja kehykseen, sekä ripusti palatsinsa etuseinälle lippujen ja vanhain, kansalliskaartille muinoin kuuluneitten kiväärien keskelle.
Aina milloin Labaccio mainitsi viran-omaisia, sanoi hän kunnioittavasti "ritari ja sindaco Lotti, ritari, koulu-legaatti ja tohtori Bellini, ritari, tarkastusmies ja insinööri Calossi", eikä unhoittanut yhtäkään arvonimeä. Hän oli tosiaankin semmoinen, miksi seminaarissa ollessaan oli käennyt. Ratti katseli häntä mieltymyksellä, jommoista tunnemme, nähdessämme ennustuksemme toteutuneiksi. Labaccio puhui tyynesti, eikä koskaan ääntään koroittanut. Hän katseli lakkaamatta eteensä pöytään, ja samalla kun puhui hän oli täydessä hommassa: suolasi, lisäsi pippuria, leikkasi leivän pieniksi viipaleiksi, pyyhki murut pöydältä kädellään, asetteli kaulaan sidottua salvettiaan — ja teki kaiken tämän perin hitaasti. Kun hän nosti kasvonsa ylöspäin, toisen jotain kysyessä, loi hän katseensa, niinkuin ennenkin seminaarissa, ei puhujan silmiin, vaan hänen kaulaliinaansa.
— Sinä olet oikein onnenpoika! — virkkoi Emilio. — Minkäslainen on sitte kunta?