Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

Ovessa hän vielä huusi pojille: — Lukekaa ja peskää itseänne.

Uusia tietoja entiseltä korpraalilta.

Kun tuo omituinen tarkastaja oli lähtenyt ja Emilio taas alkoi vajota entiseen alamielisyyteensä, sattui odottamaton tapaus, joka virkisti häntä kokonaiseksi viikoksi. Tuli, näet, hänelle Carlo Lericalta Badolinosta aika kirje, oikea pieni paperimytty, jonka tuskin oli saanut temmatuksi postinkuljettajan kädestä, ennenkuin riensi kiiruusti kotiin, aivan kuin lukiolainen vetäytyy johonkin soppeen, sattumalta saatu, kielletty kirja kourassaan. Pelkästään noiden kahden ison paperiarkin näkeminen herätti hänessä sydämmellistä naurua, jotta oikein hyvältä tuntui; ystävä näet oli ahtanut ne täpö täyteen suurta, mutta taajaa käsialaansa sekä pistänyt tuon tuostakin väliin hirmuisen suurilla kirjaimilla sanoja, joiden tuli merkitä äänen kiihtymistä ja vihanpurkauksia. Kirjoitus oli muuten vähän erijaksoista, josta saattoi päättää hänen sitä kirjoittaneen useampaan erään, vähän joka päivä; ymmärsipä jo ennen kuin sitä lukikaan, että se oli yhtenäistä kuvausta, johon tekijä oli laskenut kahden vuoden kiukut ja kiusat, ja että hän oli sitä kirjoitellut vihasta vapisevalla kädellä, kiroellen ja puhisten.

Lerica ystävä siinä kertoi, oitis määräpaikkaan saavuttuansa joutuneensa ikäviin rettelöihin. Kuntaan kuului kaksi pientä kylää, joihin oli rakennettu uudet koulutalot sekä hyvin hauskat asumukset opettajille; mutta itse pääkylässä, jonne hän oli joutunut, ei ollut erinäistä koulurakennusta, siitä yksinkertaisesta syystä, että muudan mahtava kunnallishallituksen jäsen jo monena vuotena oli koululle neljästä sadasta lirestä vuosittain vuokrannut kaksi pientä pötsää eräässä vanhassa kapakassa. Näihin kahteen huoneesen piti Lerican jakaa luokkansa ja itse opettaessaan seisoa molempain huoneitten välisessä ovessa. Vaan ei siinä kyllä. Hänelle oli luvattu vapaat huoneet, ja tämä lupaus oli todella täytetty siten, että hänelle oli vanhaan kirkkoon laitettu jonkinmoinen asumus. Kirkon sivuholviin oli näet soviteltu pieni huone, jossa ei ollut edes kämmenen levyydelta suoraa seinää, mihin olisi voinut peilinsä tahi jonkin taulun ripustaa, ja joka kerta kun hän läheni seiniä, löi hän päänsä kaltevaan kattoon. Kaikki tämä heti alussa turmeli hänen hyvää mieltänsä. Kuitenkin oli ensimäisenä vuotena kaikki käynyt hyvin. Mutta kuules, mitä sitte tapahtui.

Kunnasta kuoli pappi, joka oli lukenut messun ja opettanut katkismusta koululapsille, ja silloin aiottiin säästäväisyyden vuoksi hankkia opettajaksi pappi, joka toimittaisi molempia virkoja. Mutta ensin tahdottiin päästä Lericasta, jonka kontrahti oli tehty kuudeksi vuodeksi. Koetettiin siis saada hänet hyväntahtoisesti itsestään väistymään. Mutta hän vastasi jyrkästi: en. Silloin rupesivat tekemään hänen oloansa tukalaksi, uuvuttaakseen muka häntä. — Uuvuttaa Carlo Lericaa! — seisoi kirjeessä. — Ymmärräthän, että kun minun kunniastani on kysymys, ei ole joka miehellä voimia vääntää. Mutta sinulla ei ole aavistusta heidän ilkeydestään. Menivätpä niinkin pitkälle, että tulivat ottamaan karttoja koulustani. Mutta minäpä näytin niille hampaitani. Koska kaikista ilkein heistä oli tuo mainittu koulupötsien omistaja, annoin kolmannen miehen kautta ilmoittaa hänelle lähettäväni oitis kaksintaistelun haasteen, jos hän vähääkään kiusaa tekisi. Roisto ei uskaltanut viiteen päivään pistää kuonoansa ovesta. Palkintojen jakamisjuhlassa koki Roisto kostaa. Hän käski urkuria soittamaan kansallislaulua ennenkuin minä olin puheeni päättänyt. Mutta minä en lakannut sittenkään, vaan nielty harmi antoi keuhkoilleni semmoisen voiman, että musikantin täytyi herjetä, kun ei kukaan voinut kuulla ainoatakaan ääntä hänen kilkutuksestaan. Jonkun ajan päästä kävivät vieläkin häijymmiksi. Kaiku nimiseen lehteen lähettivät häpeemättömän nimettömän sepustuksen, jossa muitten valheitten lomassa selitettiin, kuinka muka entiset sotilaat ovat sopimattomia opettajan toimeen, koska muka ovat kiivaita ja heiltä puuttuu lempeys, käytöstapa, taito ja kekseliäisyys, joita välttämättömästi vaaditaan lapsia opetettaessa j.n.e. Minä vastasin vaatimalla kirjoittajaa ilmoittamaan nimensä, ellei mielinyt olla iljettävin kaikista panettelioista. Muun muassa nimitin häntä pässinpääksi ja Juudaaksi, mutta Roistopa ei vaan nimeänsä ilmoittanut; vaan hän ja ne toiset, jotka olivat samaa villaa, valmistelivat uusia koiruuksia. He eivät vähempää tarkoittaneet, kuin saada minut nälän kautta taivutetuksi. Kokonaisena lukukautena en saanut penniäkään palkkaa. Rahastonhoitaja, joka samalla on sekatavarankauppias, selitti olevansa aivan ilman rahoja. Minun täytyi valtakirjallani mennä maanviljelyspankkiin ja menetin sen kautta kymmenen prosenttia. Seuraavana lukukautena kävivät päälle päätteeksi hävyttömiksi. Tuo kauppias voro oli kylläksi rohkea sanoakseen minulle, ett'ei hänellä ollut rahaa palkan maksuun, mutta että rahain asemesta saisin ottaa hänen puodistaan silliä, kabeljoa tai mitä tarvitsin, niin paljon kuin ikänä halutti. Minä vastasin, että mieluummin kuolisin nälkään, kuin pilaisin vatsaani hänen moskallansa, ja uhkaamalla valittavani prefektille pakoitin hänet maksamaan palkkani. Arvaas mitä sitte keksivät? He palkkasivat lurjuksen, joka kätkeytyi koulun läheisyyteen ja sieltä sitte minun opettaessani kai'un tavoin matki viimeisiä sanojani, narratakseen poikia nauramaan ja tehdäkseen opetuksen mahdottomaksi. Voit kuvaella mielessäsi mitä tapahtui, kun tämän huomasin; minä ryntäsin ulos luokasta kuni jalopeura. Minun ei heti onnistunut löytää miestä. Väliin ääni kuului kadulta, väliin jostakin ikkunasta, joskus läheisestä pihasta, ja Jumala tiesi mistä. Joku naapuri konna mahtoi pitää häntä luonaan. Hän pääsi aina hyvissä ajoin pakoon. Minä puristelin turhaan nyrkkiäni neljänä päivänä ja luulin sappeni halkeavan. Mutta eräänä aamuna, kun olin asettunut ikkunan poskeen, näin miehen varjon alhaalla katukäytävällä. Keksinpä keinon; en mennytkään ovesta, vaan heittäydyin alas ikkunasta ja putosin hänen nenänsä eteen, juuri kun matki viimeistä sanaani. Lurjus läksi juoksemaan, minä perässä, raivostuneena ja paljain päin. Hän juoksi kuin karkuun päässyt vanki ja minä perässä. Hän käänsi kulmassa, minä perässä, ja niin mentiin kadulta toiselle, kunnes hänet vihdoinkin kylän ulkopuolella saavutin ja annoin hänelle siellä niin sekä eteen että taakse, päälle ja alle, siihen kuuluvine selityksineen, niin, niin, ett'ei kukaan sitten nähnyt häntä neljääntoista päivään edes vilahdukselta.

Kirjeessä kerrottiin vielä Lerican vihollisten käyttäneen tuota petollista tapaa, että yllyttivät poikia opettajia vastaan. Sitten hän kertoi oppilaistaan, jotka muka olivat ikävimpiä, ilkeimpiä olentoja mitä hänellä koskaan ennen oli ollut, oikeita paheitten ja rikoksentekijäin ituja; lyhyesti: koulunsa oli kerrassaan pieni ojennuslaitos. Siellä ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka edes kaukaisimmassa tulevaisuudessa olisivat antaneet aihetta toivomaan omistajistaan rehellistä miestä. Kaikilla heillä oli kissan tahi näädän silmät, ketun tai verikoiran turpa, ja pääkallot semmoisia kuin näkee pahantekijöillä tahi Austraalian neekereillä.

Näitten ihmisten ilkeys — kirjoitti Lerica — on suurempi kuin ajatella saattaa. Menivätpä niinkin pitkälle, että kodeissa varustivat pojille konstikkaita kysymyksiä, joita heidän sitte, muka tiedonhaluisina tahi uteliaina, piti kysyä minulta keskellä tuntia, saattaaksensa minut pulaan ja ymmälle. Minä, senkin aasi, annoin narrata itseäni, enkä ymmärtänyt heidän peliänsä ennenkuin Roiston poika kolmanteen kertaan samalla viikolla kysyi minulta sanaa, jonka luultavasti olivat jostain sanakirjasta onkineet, hän ja se konna, joka hänet oli maailmaan laittanut. — Herra opettaja, mitä merkitsee sana sekamölö? kysyi poika. Sekamölö! Jopa asia valkeni minulle. — Se merkitsee nuoraa, jolla sinä olisit hirtettävä — vastasin minä — sinä ja ne lurjukset, jotka ovat sanan suuhusi panneet. — Siitä päivin ei kysymyksiä sen koommin tullut.

Lerica paran kiukkuisin vainooja oli eläinlääkärin poika, Lurjus, jonka esittämiseen hän oli käyttänyt kokonaisen sivun kirjeessään ja sitä tehdessään joutunut niin haltioihinsa, että huomaamattansa eksyi seikkaperäisyyksiin, ikäänkuin olisi aineestaan hyvinkin nauttinut, samalla kun kuitenkin kiukusta puhisi. Tuo poika oli koulun ikävimpiä ilmiöitä, pää kuin hyrrä, silmät vinot, korvat pitkät, tyhmä, laiska, siivoton, veltto ja viekas. Lurjus oli ottanut tavakseen silmillään kiusata opettajaa: hän katseli opettajaa, ei muuta, tuijotti lakkaamatta häneen läpitunkevin, kylmin katsein, joista ei voinut mitään lukea; ei ainakaan opettaja käsittänyt niiden sisältöä ja juuri se häntä kiusasi ja ärsytti. Poika katseli opettajaa niinkuin olisi tahtonut silmillään hänet lumota, ja lumosikin todella, sillä hän pakoitti opettajaa katselemaan takaisin, ja niinpä sattui joskus, että he kokonaisen minuutin tuijottivat toisiansa kuni veriviholliset, Vainoominen oli alkanut siitä, kun poika eräänä päivänä oli tullut likaisena kouluun ja opettaja silloin kantoi hänet vesijohdon alle sekä ruiskutti siitä vettä kasvoille. Siitä päivästä aikain poika tuijotti lakkaamatta opettajaa eikä katsonut alas muulloin kuin lukiessaan ja kirjoittaessaan; silloinkin vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, sillä hän katsahti yhä rivi riviltä opettajaan. Näin hän teki opettajan sekä tullessa että mennessä, joka päivä, jok'ainoa tunti, niin että tämä tuijottaminen vihdoinkin kävi opettajalle oikeaksi kidutukseksi ja hän tunsi väliin suurta halua kuristaa tuon lurjuksen kuoliaaksi. Ikävintä kumminkin oli, että pojalla oli laaja suku, joka kokonaisuudessaan lie vihannut opettajaa, koska kaikki, isä, äiti, sisaret ja veljet, pienet ja suuret kadulla kohdatessaan tuijottivat häneen samalla lailla, samanlaisilla vinoilla silmillä, yhtäläisellä kylmällä, jäykällä katseella. Kääntyivätpä kaduilla, pysähtyivät katsellakseen häntä, tuijottivat talonsa ikkunoista ja puodeistakin, jos sattuivat niissä olemaan. Hän tiesi näiden katseitten seuraavan itseään, ennenkuin niitä näkikään, ja hänellä oli ilkeä, hämärä tunto niistä ikäänkuin olisi ollut jonkun noituuden vallassa. Oi, mikä sanomaton tuska se oli! Hän oli niin vihoissaan, että olisi tahtonut dynamiitilla räjähyttää koko perheen ilmaan.

— Kuitenkin sanotaan — pitkitettiin kirjeessä — ett'ei poikia saa lyödä! — Lerica sitävastoin tahtoisi seurata erään naapurikylän opettajaa esimerkkiä. Tällä oli pöytänsä vieressä mahdottoman pitkä rottinki-keppi, joka, niinkuin Jumalan tuomio, ulottui joka paikkaan, ja sen avulla hän piti kuria voimassa. Ei muka saa lyödä poikia! Mutta sehän olisi luonnotonta! Täytyy todellakin olla lurjus ja valehtelin puolustaakseen moista väitettä, joka tuottaa lapsille onnettomuutta ja tekee opettajan työn koulussa mahdottomaksi. Senjälkeen kun rottinki koulusta karkoitettiin, oli tämä muuttunut helvetiksi, sillä pojilla ei ollut mitään peljättävänä. Surkeata kyllä ei hän voinut kiivaan luontonsa ja suurten voimainsa tähden käyttää nyrkkiä, sillä silloin saisi välskärikin tekemistä. Mutta hänellä oli muita neuvoja. Eräs pojista oli rohjennut kirjoittaa isolle taululle: — Menkää matkaanne' — Opettaja otti pojan niskasta, veti taulun eteen ja antoi hänen pyyhkiä kirjoituksen pois nenällään. Sitten kielsi poikaa kasvojaan pesemästä; hänen piti semmoisenaan astua siittäjäinsä silmäin eteen.

— Menkää matkaanne! — näin kirje päättyi. — Kyllä minä menenkin, sen roskajoukko, mutta vasta sitte, kun haluttaa, enkä ennen kuin olen saanut kostaa teille pahat tekonne. — Lerica kertoi, että hänellä tukenaan ja turvanaan oli ollut kirkkoherra, jättiläinen niinkuin hän itsekin, vapaamielinen kunnon mies, joka juuri niiden ominaisuuksiensa tähden oli vihattu paikkakunnalla ja viranomaisten vainooma, mutta jota kaikki kumminkin pelkäsivät erään Turinissa tapahtuneen seikkailun johdosta. Oli näet eräänä yönä kaksi roistoa muutamalla sivukadulla hyökännyt papin kimppuun, mutta tämä oli tarttunut molempia kaulukseen ja kuljettanut heidät, kielet pitkällä, lähimpään poliisi-konttooriin. Tämä mies oli tullut Lerican läheiseksi ystäväksi, ja kun he yhdessä kulkivat katuja pitkin silmiään mulkoillen, "vapisi koko kunta". Kuitenkin hän salaa tiedusteli toista paikkaa ja pyysi Emiliota ilmoittamaan, olisiko Altaranan läheisyydessä semmoista saatavissa. Jälkilisäyksessä oli: — Kunnallishallituksen jäsen, kouluhuoneiden vuokraaja, on kuntakokouksessa moittinut minua siitä, ett'en ollut omalla kustannuksellani matkustanut Saluzzon opettaja-kokoukseen. Sen Roisto!