Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

Emilio omisti kaiken aikansa koululle, semminkin poikain siveelliselle kasvatukselle. Hänellä ei ollut varalla mitään valmiita ankaruuden tai leväperäisyyden järjestelmiä, vaan hän seurasi luontoaan, joka käski häntä hyvyydellä toimittamaan kuuliaisuutta; se onnistuikin osittain. Vähitellen hän oppilaitten ruokkoomattoman ulkokuoren alta löysi sielun hyviä ominaisuuksia ja, mitä raakuus peitti enemmän kuin muuta, lisäksi jotain herttaista ja rakastettavaa, jota löytyy kaikissa lapsissa, pienissä villeissäkin, ja tekee ikävätkin lapset rakkaiksi opettajalle. Mutta häntä kohtasi myöskin odottamattomat vaikeudet. Tosin hänen onnistui muutamissa herättää katumusta tahi muuta jaloa tunnetta, puhumalla heille sydämmellisesti, kärsivällisesti ja hellällä kaunopuheliaisuudella. Mutta kuinka vaikea oli tätä tapaa noudattaa! Emilio huomasi sen kautta joutuvansa kuten taiteilija jonkinmoiseen hermostuneesen sielun jännitykseen, jonkunmoiseen itsetyytyväisyyden mielenkiihkoon, josta hänet pian koko aamupäiväksi riisti vähäinenkin pahoinvointi, pieni harmi tahi vain epäystävällinen ajatus, joka äkkiä ja tahtomatta aivoissa heräsi. Semmoisissa tapauksissa oli itsensä hillitseminen aivan turhaa. Lempeät ja vakuuttavat sanat eivät enää tulleet suuhun, tahi ne lausuttiin ilman lämpöä ja vakaisuutta eivätkä tunkeneet lasten sieluihin. Mikä pahempi: hän huomasi, että kun sanansa sillä lailla sanoi, hän pilasi niiden vaikutuksen ei ainoastaan siksi kerraksi, vaan myöskin niiksi tapauksiksi, jolloin ne oikein lausui. Eräät sisälliset sielunilmiöt pojissa tekivät tämän kasvatustavan vaikeaksi; he näet olivat väliin tylsiä ja vastahakoisia, ikäänkuin tyhjiä sieluistaan ja paatuneita sydämmistään, niin ett'ei hänen millään keinoin onnistunut saada heitä vireille ja huvitetuiksi. Ehkäpä syynä oli hetkellinen vähennys Herbert Spencerin hermonesteessä, josta oli kuullut puhuttavan seminaarissa? Vaan mistä tuo vähennys tuli koko luokkaan? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä siihen neuvoa keksinyt. Ne olivat hukkaan menneitä opetustunteja, jotka jättivät katkeruutta mieleen. Sitäpaitsi rupesi Emilio isommissa pojissa huomaamaan luonteita, joihin eivät ruumiilliset kuritukset, nuhteet tai ystävälliset sanat mitään vaikuttaneet. Jos näissä pojissa piili jotain hyvää, ei löytynyt mitään tietä, ei suoraa eikä väärää, jota myöden sen perille olisi päässyt. He näyttivät kuuluvan toiseen rotuun kuin muut, olivatpa juuri kuin tuntemattomia soittokoneita, joita ei tiennyt minne kosketella saadakseen niitä soimaan. Varsin kaunistelematta hän väliin kysäisi isällisellä äänellä: — Minkä vuoksi teet noin, vaikka tiedät sen minua kiusaavan ja että sinua siitä rangaistaan? Etkö ymmärrä, ett'ei sinun pidä ja ettei sun sovi niin menetellä? Miksikä tahdot mieluummin, ett'en sinusta pidä, kuin että sinua rakastaisin? — Pojat eivät näyttäneet ymmärtävän näiden sanain tarkoitusta; he eivät muuttaneet muotoa ja olivat kohta uudelleen tottelemattomia. He kuuntelivat uhkauksia samalla muodolla kuin sitä ennen nuhteita. Hän ei tahtonut näiden eikä muidenkaan oppilaitten kanssa puhuessaan turvautua uskontoon, niinkuin sydämmensä häntä usein käski, sillä hänestä tuntui kun se olisi hänen suussaan kadottanut kaiken vaikutuksensa heidän sieluihinsa, ja he katselivat häntä ällistyneinä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: — Emmehän ole kirkossa! — jonkun kerran säälien, juuri kuin ymmärtäen hänen epätoivoisena tarttuneen tähän viimeseen pelastuskeinoon. Kaikki tämä teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Mutta ainoastaan ajoittain.

Tuo vanha ajatus, joka Emiliolla oli lapsista ja josta hänen hellyytensä heitä kohtaan lähti, vaikutti hänessä yhä vielä voimallisesti. Hänen ei muuta tarvinnut kuin tuokioksi luoda eteensä tuon suuren lapsiparven ääretöntä kurjuutta, nuot lukemattomat nälistyneet, piestyt, kiusatut, oman onnensa nojaan heitetyt lapset, tuo summaton joukko pienokaisia, joilla ei ole muuta kuin kyyneleet puolustuksekseen, jotka saavat kärsiä kaikista aika-ihmisten paheista ja rikoksista, jotka kasvavat ja kuihtuvat keskellä kamalimpia oloja, ja viskataan tuhansista käsistä teille, katu-ojiin, sairashuoneisiin, kirkkotarhoihin; tätä kun vaan ajatteli, niin kohta sulautuivat ne lapset, jotka hänen edessään istuivat, noihin lukemattomiin toisiin, hän näki heissä viattomuuden ja inhimillisen heikkouden kuvan, jotain suurta ja kunnian-arvoista, joka herätti hänessä rajatonta sääliä ynnä puuttumatonta kärsivällisyyttä ja anteeksi-antoa; ja niin hän taas aloitti työnsä hiljaisena kuin ennenkin.

Oppilaitten vanhemmat.

Emilio havaitsi samaan aikaan toisen seikan, jota ei ollut voinut oppia koetunneilla; hän, näet, joutui tuttavuuteen lasten vanhempain kanssa, joissa tapasi monta kummallisuutta ja joiden suhteen useammassa kuin yhdessä katsannossa pettyi. Ainoastaan viisi tahi kuusi vanhemmista — hänellä oli viisikymmentä oppilasta — tuli häneltä tietoja pyytämään. Kummallista oli, että muutamat talonpojat ja päiväläiset, jotka asuivat vähän matkan päässä kaupungista ja jotka näkivät hänet joka päivä sekä usein puhelivat peltotöistä tahi omista asioistaan, eivät koskaan kysyneet mitään pojistansa, juuri kuin se olisi ollut kiellettyä puhetta. Sitä hän ei käsittänyt. Kasvatusopillisia ohjeita noudattaen Emilio rupesi puhumaan vanhemmille lapsista, saadakseen heiltä tietoja näiden luonteista tahi itse tutkiakseen oppilaitansa näiden vanhemmista. Hän koetti saada tietoonsa perheitten elämäntavat, perinnölliset taudit, taipumukset ja siveelliset virheet. Tuulen tupia kaikki! Semmoisiin kysymyksiin vastattiin epäluuloisesti, sinne tänne ilman tarkoitusta, vieläpä katseltiin häntä uhkaavin silmin. Enin mitä hän sai tietää jonkun pojan luonteesta oli: — se on kiltti poika — tahi: — se on lurjus; älkää säästäkö keppiä.

Muutamat vanhemmat, joiden pojat olivat sinä vuonna alkaneet ensi luokassa, odottivat tiesi mitä ihmeitä tuosta kiitetystä opetuksesta ja kasvatuksesta ja menivät kuukauden kuluttua kohteliaasti opettajalle valittamaan, että heidän poikansa eivät kauttaaltaan katsoen olleet rahtuakaan entistään parempia, vaan samoja häpeämättömiä veitikoita kuin ennenkin. Eikä siinä kyllin: hän tiesi, että niin pian kuin lapsi teki jotain pahaa kotona, tälle sanottiin: — Niinkö opettaja sinua on neuvonut? — Eräs isä meni niin kauas, että syytti opettajaa rivosta sanasta, jonka poika kotona lausui. — Kuinka asian lienee laita, herra opettaja? Meiltä hän ei ole voinut sitä kuulla.

Useimpien vanhempain käytöksessä Emilio huomasi jonkimmoista ylpeyttä itseään kohtaan, joka tuli siitä tiedosta, että he ne oikeastaan opettajata elättivät. Ja kuinka ne häntä elättivät? Hän kyllä käsitti, että sen mielestä, joka eli maapalukasta, hänen palkkansa tuntui suuremmoiselta; kaksi lireä päivässä, ajatelkaas, siitä vain että puhuu, ja sitäpaitse naimaton mies ja niin nuori. Siksi vaativat häneltä ihmeitä, katsomatta velvollisuudekseen auttaa vähääkään opetuksessa ja kurin tahi puhtauden pidossa. Kun hän kerran lähetti pesemättömän pojan kotiin, tuli isä kouluun, piti suurta melua ja huusi: — Te kai tahdotte vain hienoja herroja kouluunne! — Toisen kerran, kun hän pyysi erästä hyvänluontoista vaimoa puhdistamaan pienoistansa syöpäläisistä, jotka levisivät luokalla, vastasi vaimo: — Oh, tietäkääs, siitä minä en välitä. Se osoittaa, että pojalla on terve veri. Annetaan olla, herra opettaja.

Olipa muutamia hyvin kunnioittaviakin vanhempia, jotka lakki kourassa odottivat opettajaa koulun ulkopuolella ja lähestyivät häntä hartaasti kumarrellen. Mutta nämä olivat kaikista ikävimpiä, sillä he tulivat Emilion luo kuin yleiselle kirjurille; yksi saadakseen epäselvästä kirjeestä selkoa, toinen pyytäin opettajaa lukemaan läpi isoa paperikasaa ja sitte antamaan neuvoa riitajutussa; kolmas tahtoi kirjoittamaan isännälle kirjettä, jossa pyydettäisiin vuokran alennusta, tarpeellisilla johdatuksilla ja sanain käänteillä, jotka eivät loukkaisi ja joita ainoastaan opettaja osasi panna kokoon. Ikäänkuin osoittaakseen kiitollisuuttaan lisäsivät he: — Kuulkaas, ei teidän tarvitse arkailla, herra opettaja; napauttakaa vain poikaani aika lailla, kun hän sitä ansaitsee. — Mutta kun hän sitte joskus antoi ankarimman rangaistuksensa, erottaen pojan joksikin ajaksi koulusta, tekivät vanhemmat asian naurettavaksi antamalla erotetun juosta pitkin ketoja ikäänkuin ihastuneena koululuvasta. Oi, eihän mitään kaikesta tästä oltu puhuttu hänelle seminaarissa!

Yksin.

Emilio opetti yhä mielellään ja oli tyytyväinen. Tuo vaatimaton ja tavallinen temppu, käydä joka kuukausi koulurahaston hoitajalta perimässä pientä palkkaansa, jonka oli ansainnut pennin penniltä yhtä monella opetuksella, neuvolla ja ojennuksella, tuotti hänelle joka kerta sydämmellistä iloa ja tyydytystä, jota kesti useampia päiviä. Hänen koulustaan puuttui enään vain muutamia tarpeellisia kaluja, joita aikoi pyytää sindacolta: muutamia maanviljelystä koskevia kuvia, maapallokartta, jospa kuinkakin pieni, ja ennen kaikkea yksi penkki entisten lisäksi, sillä ensimäisen kuukauden kuluttua sai hän viisi oppilasta lisää ja oli pakoitettu asettamaan kaksi poikaa, kolmeksikin tunniksi peräkkäin, oman pienen pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Eräänä kauniina marraskuun päivänä Emilio tapasi sindacon hänen asuntonsa edustalla; mies oli erittäin hyvällä tuulella, ratsusaappaat jalassa ja ratsupiiska kädessä, juuri menossa ratsastusretkelle. Koska tilaisuus tuntui sopivalta, puhui Emilio muun muassa koulunkin asioista. — Kuinka — sanoi sindaco hämmästyneenä — puuttuuko semmoista koulussa! Mutta se on, ipso facto, autettava. Olette kai siitä ilmoittaneet? Hän antoi Emilion vielä kerran luetella nuo kolme tarvittavaa, laski sormillaan ja kallisti nyökäyttäen päätään juuri kuin kuunnellakseen paremmin.

— Minä käsken kohta kirjoittaa tästä asiasta — hän sanoi — aivan oitis. — Sitte kertoi hän opettajalle aikeistaan: hän hommasi jotakin parast'aikaa uutta vuotta varten, jonkinmoista koulujuhlaa, jossa tulisi lausuntoa, laulua ja lastentanssia, jotakin tavatonta ja erinomaisen hauskaa. Hänelle tuttuja perheitä Turinista piti saapua tänne, vartavasten juhlalle. Mutta oppilaita piti ajoissa valmistaa. — Jonakin päivänä — päätti hän puheensa — lähetän teitä hakemaan neuvotellaksemme yhdessä. — Sitte hän sanoi ystävällisesti hyvästi, nousi satulaan, kannusti hevostansa ja katosi.