Monta päivää kului Emilion sindacoa näkemättä, eikä hän kuullut puhuttavan penkistä enempää kuin kuvistakaan; mutta hän lohdutti itseänsä ja ajatteli, että hän ainakin pääsisi pänttäämästä poikiin jotakin tilapäistä typerää juhlarunoa. Niin hän yhä aikojansa eleli levollisena.
Koska rakkaus kouluun oli vallannut Emilion koko olennon, ei hän voinut käsittää, kuinka ihminen maakylässä saattoi ikävään menehtyä ja siksi epätoivossaan pistäytyä Valkoisessa ristissä neljäkin kertaa päivässä kuulustamassa, oliko matkustavaisia saapunut, — vaikkapa ei muuta kuin joku kuormain ajaja, kunhan vain sai nähdä oudot kasvot. Sunnuntaisin hän matkusti postimiehen kanssa ——iin sisartansa tervehtimään, mutta muina päivinä ei hänellä ollut kenestäkään seuraa. Kokonaisen kuukauden aikaan hän tapasi don Leriä yhden ainoan kerran ulkopuolella koulua. Se tapahtui eräänä sunnuntai-iltana, kun Leri palasi Turinista, jonne oli mennyt hakemaan muutamia teokseensa tarvittavia todistuskappaleita. Hänen oli kallisarvoiset käsikirjoituksensa käärössä kainalon alla ja hän siveli niitä totisesti ja kunnioituksella, juuri kuin pyhää aarretta. Emilio kohtasi useammin Toppoa, joka nyreästi vastasi tervehdykseen ja oli joka kerta uhkaavamman näköinen, ikäänkuin ennustaen myrskyä. Eräänä päivänä hän vihdoin muutaman anniskelun edustalla tunsi suutarin pojankin liikkeestä, jolla tämä kumppaneilleen osoitti opettajaa, ja siitä röyhkeästä muodosta, jolla hän kädet takin taskuissa ja toinen sääri toisen päällä häntä katseli. Emilio ei ollut häntä näkevinään. He kohtasivat toisiansa vielä muutamia kertoja. Kilpakosija katseli aina ylpeästi ympärilleen, nähdäkseen, oliko ihmisiä lähellä, ja ikäänkuin osoittaakseen opettajalle, että jos ei olisi ketään näkynyt, hän olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta kun huomasi toisen järkähtämättömän tyyneyden, ja ehkä vielä enemmän sentähden, että käynnit Toppo'lla olivat loppuneet, jätti hän opettajan rauhaan. Eräänä yönä kumminkin sama suutarinpoika tuli kumppaneineen rähisemään Emilion akkunoitten alle. He matkivat nälkäisten aasien kiljumista, arvattavasti siten lausuakseen sekä ajatustaan hänen taloudellisesta tilastaan että myöskin hänen toimensa halveksumista, Emilio ei ollut millänsäkään.
Nuorella opettajalla ei yksinäisessä elämässään ollut kuin yksi toivomus toteutumatta, toivomus, joka hänellä oli ollut jo seminaari-ajoilta ja johon kaikki iloiset, vaikka varsin vaatimattomat tulevaisuuden unelmat sulivat yhteen. Hän toivoi kylään nuorta, sivistynyttä opettajatarta, jonka kanssa olisi voinut rakentaa ystävyyden liittoa, puhdasta ja harrasta ystävyyden liittoa, josta aikaa myöten toinen tunne saattaisi kehittyä. Kyllähän siellä oli tuo ensimäisen luokan pikku opettajatar. Mutta se ei Emiliota miellyttänyt, kun oli yht'aikaa semmoinen talonpoikaistyttö ja hieno neiti. Hän tuli ajatelleeksi kukkasvihkoa, joka on laitettu sekaisin elävistä ja paperikukista, ja arvasi tytön silmistä, että turhamaisuus hänessä asui ja että häntä hallitsi sellaiset ahtaat ja omituiset käsitteet, joita puolisivistys ja vaillinainen kotikasvatus synnyttävät. Hänen epätietonsa tässä kohden haihtui, kun hän kerran, ensi lumen langettua, tapasi tytön ulkona kedolla ja puheli vähän hänen kanssaan. Tyttö, joka oli pysähtynyt keskelle tietä, teki lyijykynällä muistiinpanoja pieneen kirjaan.
— Pikku neiti kirjoittaa runoja — opettaja sanoi ja nosti lakkiaan.
— En — vastasi hän vapaasti — minä en koskaan kirjoita runoja, kun olen kävelyllä. Minä kirjoitan muistiin ajatuksia, ett'en niitä unhoittaisi; pari, kolme sanaa, ei enempää.
— Jonakin päivänä ilahuttanette meitä jollakin?
— Oh — vastasi hän päätään pudistaen — olemme vielä kaukana siitä päivästä.
— Ette siis aio koskaan painattaa mitään?
— Sitä en tarkoita; mutta en ainakaan vielä pitkään aikaan. Olen saanut päähäni olla mitään painattamatta, ennenkuin täytettyäni yhdeksänkolmatta vuotta.
Opettaja naurahti. — Olette liian vaatimaton. Miksi olette määränneet juuri vuoden yhdeksänkolmatta, jos tuota ei lie sopimaton kysyä?