Opettaja huomasi serkkunsa muuttuneeksi: hän oli entistänsä laihempi, päivettynyt, niinkuin olisi palannut Afrikan matkoilta, suorempiselkäinen sekä entistään hermostuneempi, vilkkaampi liikenteissään ja puheissaan. Kun hän oli riisunut hatun päästään ja hätimiten kädellään silitteli kauniita, mustia hiuksiaan, muistui Emilion mieleen elävästi nuo tukevat kädet, jotka reippaasti olivat leikelleet kananpaistia pienen alppimökin viereisessä lehtimajassa.
— Noh — kysyi nuori tyttö Emiliolta — mitä sinä olet toimittanut tänä vuonna? Oletko mennyt naimisiin? Kuka minulle siitä puhuikaan? — — — Vai et? Oletkos vielä Altaranassa? Sinä olit merkillisen näköinen tavatessani sinua Turinissa? Kuinka tuon jutun kävi? Kerro minulle kaikki viidessä minuutissa.
Herra ja rouva Golia, hiljaisia, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä, aina tottuneita yksitoikkoiseen elämään, huvitti äärettömästi tämä kahden nuoren vilkas sananvaihto, joka koski koulua, valtiota, kirkkoa ja rakkautta. Nuoret puolestaan innostuivat isäntäväen uteliaisuudesta, raittiista ilmasta ulkona palkongilla, jossa päivällistä syötiin, ihanasta, vuorille ja laaksoihin antavasta näköalasta sekä lapsuutensa muistoista, ja kävivät vähitellen yhä innokkaammiksi, niin että lopulta pitivät hauskana ikävimpienkin elämänsä kohtausten kertomista.
— Ylimalkaan — serkku virkkoi — olen minä toimeeni tyytyväinen. Jos ei muuta, niin oppii maailmaa tuntemaan, ja saa elää!
Hän oli ollut etelä-Itaaliassa, eräällä saarella Ligurian rannikolla. Hän saattoi ylhäisen naisen tavoin kehua matkustaneensa. Kuitenkaan ei ollut saanut kylläkseen ilmaa ja valoa. Hänen pyrintöjensä määränpäänä oli yhä Tunis tahi Itämaat — — — Mutta ensin hän aikoi käydä Amerikassa. Toivoi saavansa viran la Platan itaalialaisessa siirtokunnassa ja teki jo sopimuksia asiasta sekä luki Espanjan kieltä Ollendorff'in metoodin mukaan. Nuo neljäkymmentä luostarissa vietettyä päivää olivat lisäksi vahvistaneet häntä hänen päätöksessään lähteä lentämään tuhansia peninkulmia valtameren poikki. Oi, noita neljääkymmentä päivää! Koko elämänsä iän ne pysyisivät hänen muistissaan. Se aika oli ollut hänelle ikäänkuin vaellusta tuntemattomassa maailmassa, tahi kuin kuusi viikkoa kestävä uni, josta tuskin vieläkään oli oikein herännyt. Hän ei mihinkään hintaan tahtoisi olla ilman tätä muistoa. Ja ajatelkaas, hän oli kuitenkin aluksi epäillyt, kun lukuvuoden päätyttyä Brillassa häntä tahdottiin opettamaan voimistelua nunnille! Ne olivat oikeita luostarinunnia, joilla oli pikkulastenkoulu, ja koska sekin kuului kunnan oppilaitoksiin, oli tarkastaja vaatinut heiltäkin pakollista voimistelun-opetusta. Hangoiteltuansa jonkun aikaa vastaan heidän oli täytynyt taipua, ja he lähettivät kuulustamaan opettajatarta, joka voisi valmistaa heitä voimistelututkintoon — tietysti hankittuansa ensin pispalta luvan.
Oudoilla, unhoittumattomilla tunteilla hän astui tämän luostarin portista sisään, vaikkakin hänelle oli myönnetty lupa päästä joskus ulos palvelian seuraamana. Luostari oli varsin muhkea korkeine, merellepäin antavine ikkunoineen ja isoine, palmuja ja hedelmäpuita kasvavine puutarhoineen. Ja sitte tuo syvä äänettömyys, nuo nunnat, jotka kellon kaikuessa hävisivät kuni varjot ja jotka astuivat niin hiljaa, ett'ei koskaan kuullut heidän askeleitaan, eikä heitä lainkaan huomannut ennenkuin seisoivat ihan edessä, ikäänkuin maan povesta nousseina. Entäs heidän kuiskutteleva puheensa, aivan kuin joka seinän takana olisi joku maannut viimeisillään — kaikki tämä oli kovin ikävää! Vaikka siellä olikin kolmekymmentä nunnaa, joista kymmenen opettajatarta, tunsi hän itsensä väliin kovin yksinäiseksi avarassa rakennuksessa; hänet valtasi kauhistus ja hän tunsi vastustamatonta halua karata tai huutaa apua; sillä tuntuipa aivan kuin kaikki olisivat hiipineet pois ja muuranneet portit kiinni, jättäen hänet pelkoon ja nälkään kuolemaan.
— Tällä lailla tuntui kuitenkin ainoastaan ensimäisinä päivinä — hän sanoi. Opetus pian huoleni haihdutti. Kello 4 aamulla oli messu, sitte pidettiin rukous ja sen jälkeen oli aamiainen, jota seurasi voimistelu.
Paljo oli hänellä vaikeuksia voitettavina, ennenkuin sai tunnit hyvään alkuun. Luostarin säännöt kielsivät nunnia koskemasta toisiinsa. Häntä itseään oli abedissa jo toisena päivänä vakavasti nuhdellut, kun hän uskalsi, heidän puutarhassa kävellessään, pistää kätensä erään nunnan kainaloon, sekä käskenyt häntä olemaan vasta niin tekemättä, sillä nunnaan ei saanut muuten kajota, kuin jos auttoi ylös kaatunutta. Kun heidän siis ensimäisellä voimistelutunnilla oli ottaminen toisistaan kiinni, kielsivät he jyrkästi. Rippi-isän täytyi uppiniskaisilta kieltää synninpäästö ja abedissankin oli pakko sekaantua asiaan ja selittää kajoamista luvalliseksi, koska esivalta niin käski, ennenkuin sai heitä temppuja tekemään. Sitten piti heidän oppia marssimista ja siinä tuli uusia kinastuksia. Liikkeitä oli otettava, jotka heidän kainouttaan loukkasivat ja joita siis piti jättää yhden toisensa perästä rippi-isän ratkaistaviksi; hän oli neuvotonna pari päivää. Siellä oli muitten muassa eräs seitsemänkolmatta vuotias nunna, iso, karkearakenteinen, hieman juonikas ihminen, joka ei millään ehdoin tehnyt muutamia liikkeitä ja kalpeni harmista. Oli tosiaankin sekä surkeata että naurettavaa nähdä näiden nunnien hyppelevän rukousnauha vyöllään, sotkeutuvan pitkiin, valkoisiin pukuihinsa ja pitävän aina päätänsä alas kallistuneena välttääkseen opettajattaren katsetta. Siitä huolimatta he oppivat voimistelemaan. Tuntien loputtua voimistelivat omin päin, kertasivat kaikki liikkeet, komentaen vuoron perään, mutta matalalla äänellä niinkuin olisivat lausuneet kiellettyjä sanoja ja tehneet jotain sopimatonta. Koko päivän ajattelivat vain voimisteluharjoituksiaan ja vähä väliä tuli joku nunna hänen kammioonsa kysymään neuvoa jonkin voimistelua koskevan asian johdosta. — Neiti, kuinka monessa osassa tehdään käsivarren liikkeitä? Neiti, kuinka parhaiten suoritetaan "kumarrus eteenpäin"?
— Te, joka olitte tuommoisten sopimattomuuksien opettajatar, arveli herra Goli, mahdoitte olla heidän silmissään kadotettu sielu?
— En suinkaan! — vastasi toinen. — Päinvastoin, ne rupesivat pitämään minusta. Te miehet tunnette tuiki vähän nunnien luonteita! Rakkauden kaipuu on noissa nuorissa tytöissä väkevämpi kaikkia muita tunteita. Eräänä aamuna, kun minua keskellä tuntia alkoi vaivata kova surumielisyys, niin että purskahdin itkuun, tulivat he kaikki ympärilleni ja kysyivät huolistuneina: — Mikä teitä vaivaa? Millä olemme teitä loukanneet? — Ja kaikkien suusta sateli helliä sanoja.