Näitä sanoja kuullessaan ei abedissa enää voinut hillitä itseänsä, vaan sanoi korkealla äänellä, kalveten: — Pyydän anteeksi, mutta tämähän voi tulla kysymykseen ainoastaan miesten voimistelussa. — Vartalon pyöritys jätettiin sikseen. Vaan tämä välimuistutus lisäsi rehtorin harmia. Häntäpä jo ennestään äkäytti abedissan ja sisarten selvään osoittama vastenmielisyys voimisteluun, joka kumminkin olisi ollut monelle heistä tuiki tarpeellinen. Rehtori sanoikin hiukan terävästi, hyvästi heittäessään: — Älkää te niin voimistelua pelätkö, abedissa rouva. Se ei ole vähääkään sopimatonta. Voimistelu antaa terveyttä. Neuvokaa nunnianne sitä harrastamaan, niin teette pyhän työn ja voitte apteekki-tavaroista säästyvät varat käyttää köyhäin hyväksi. — Abedissa oli niin mielissään päästessään tutkijalautakunnasta, ett'ei pistosanoja käsittänyt ja sama oli nunnien laita. He olivat niin iloissaan herrojen lähdettyä, että olisivat halailleet ja suudelleet toisiaan, elleivät luostarin säännöt olisi sitä kieltäneet. Samana päivänä menivät kaikki rippituolin juurelle.
— Kummallista! — huudahti herra Goli, joka oli kiiltävin silmin kuunnellut serkun kertomusta. —- Olisinpa mielelläni nähnyt tuon sinisilmäisen pikku nunnan marssivan.
Nämät sanat eivät nähtävästi miellyttäneet rouva Golia, ja harmissaan hän rupesi hallitusta sättimään, sanoen:
— Se oli tosiaankin sopimatonta, niinkuin abedissa sanoi. Ainakin nunnia täytyisi kunniassa pitää. Hallitus on liian raju!
Lopuksi serkku kertoi eronhetken katkeruudesta. Muutamat sisarista pitivät hänestä sydämmellisesti, niin että salaa pistivät hänen huoneensa pöydälle mitä ihanimpia hedelmiä. Toisia oli, jotka iltaisin, heidän puutarhassa kävellessään, näyttivät kärsivän siitä, kun eivät saaneet puristaa edes hänen käsivarttaan, ja siksi silloin tällöin silittivät hänen kasvojaan, kuitenkaan niihin kajoomatta. Tässä heidän liikkeessään sekä sitä seuraavassa katseessaan oli sanomatonta hellyyttä. Päivää ennen kuin hänen oli määrä lähteä, uskoivat muutamat hänelle salaisuutensa. Muun muassa pieni sinisilmäinen nunna sanoi itkien olevansa kovin pahoillaan opettajattaren lähdön takia ja aikoi, osoittaaksensa, kuinka rakkaana häntä piti, kerran kirjoittaakkin hänelle; rippi-isä ottaisi kirjeen postiin pannakseen, niin ei abedissa saisi siitä tietää; opettajattaren piti säilyttää tämä kirje muistona häneltä, ikäänkuin joltakin kuolleelta siskolta. Matkapäivänä keräytyivät kaikki hänen ympärilleen ja lahjoittivat amuletteja, rukousnauhoja, mitaleja, appelsiineja ja makeisia, ja kun nämä kaikki eivät mahtuneet hänen taskuihinsa, ompelivat ison irtonaisen pussin, joka pistettiin vyötäreille hameen alle. Eron hetkellä itkivät kaikki nunnat, ja kun hän lähti, riensivät maantielle päin oleviin ikkunoihin. Sen puoliset luostarin ikkunat olivat aina peitossa, mutta se ei tehnyt mitään, he tahtoivat kumminkin kuulla pois vieriväin vaunujen jyrinää; heidän viimeinen hyvästinsä oli kuiskaus, joka kuului eteen kiinnitettyjen uudinten takaa, ja muutama "voi hyvin", joka tukahutettuna nyyhkytyksenä saapui hänen korviinsa.
— Ja nyt — virkkoi serkku, äkkiä iloiseksi muuttuen, vaikka kyyneleet silmissä kiilsivät — lähden minä Amerikaan! Toivoni on saada haltuuni yhteiskoulu jossakin tasangolla olevassa itaalialaisessa siirtokunnassa, missä tytöt ja pojat tulevat kouluun kaukaa, ratsastaen pienissä parvissa, noin neljä tai kuusi yhdessä, ja ennenkuin astuvat luokkaan sitovat hevosensa ikkunan ristikkoon — — — Hauskaa lienee nähdä heidän lukutuntien päätyttyä yhdessä nelistävän pois ja hajaantuvan eri tahoille kuin lintuparven. Minusta se olisi kuin näkisin siivellisten sanansaattajain vievän ajatuksiani kaikille ilmansuunnille ja henkeni hallitsevan erämaita.
Kuitenkin pitäisin vieläkin parempana vapaata, liikkuvaa koulua, joka voisi siirtyä sen mukaan kuin siirtolaiset etenevät, vaikkapa kauas intiaanien asumarajoille. Häntä innostutti tuo ajatus, että saisi seurata auran perässä astelevaa aakkosten lukijaa ja sanoa: —- Minä olen ensimmäinen, joka näillä seuduin olen opettanut lukemaan hamasta maailman luomisesta!
Mutta hänellä oli toinenkin, entistä vielä rohkeampi aatos. Diario de los maestros lehdessä hän oli lukenut kuinka Argentinassa suuren tulvan vallitessa koulurakennus oli joutunut veden valtoihin ja koulu siitä syystä joksikin aikaa sijoitettu isoon laivaan, johon myös oli valmistettu asumus opettajattarelle, ja kuinka tämä piti tuntiansa levitettyjen purjeitten varjossa.
— Sillä tavoin minäkin tahtoisin opettaa — päätti hän puheensa — laivassa, joka kulkee virtoja ylös päin aivan aarniometsiin saakka,' missä jaguaarit ja kuguaarit kiljuvat; siellä opettaisin lapset polvillaan rukoilemaan koskien pauhinassa. Oi, ihania unelmiani! Kuka tiesi vaikka joku niistä vielä toteutuisi!
Liikutettuna kun oli, hän näytti varsin kauniilta; äänessäkin oli nuoruuden lämpöä, niin että isäntäväki katseli häntä lämpimästi ja myötätuntoisesti.