— Siitä kaikesta ei tule mitään! — sanoi kohteliaasti herra Goli. —
Jonakin päivänä tulee mies, jolla on sydäntä ja aistia, pidättää teidät
Euroopassa ja ottaa päästänne Amerikan kaikkine koskineen.
— Ei — vastasi nuori tyttö aivan tyynesti ja surumielisesti — minun aikani on mennyt. Muutoin olen liian oikullinen tullakseni hyväksi vaimoksi.
Äkkiä muistui hänelle jotain hauskaa mieleen ja hän tuli jälleen iloiseksi. Hänellä oli ollut eläessään ainoastaan kaksi vakaata naimatarjousta. Ensimäinen kosija oli neljänkymmenen vuotias vuohipaimen, leskimies, jolla oli pieni tyttö hänen luokallaan. Se oli jonkun aikaa häntä armastellut ja käytti omituista tapaa ilmaistaksensa rakkauttaan. Hän antoi nimittäin pienen tytön kirjoittaa helliä sanoja kirjoitusvihkojen laitoihin, ja töhräsi sitte nimensä, tuskin luettavan, alle. Kun opettajatar kielsi tyttöä semmoisia asioita kirjoittamasta, koetti mies päästä hänen suosioonsa ja kotiinsa sen kauniin tekosyyn nojalla, että muka tahtoi opetusta kirjoituksessa, koska käsialansa oli niin rumaa. Kun opettajatar kielsi, kosi mies vasten naamaa, koettaen todistaa semmoisen liiton edullisuutta, kun näet hän laumoineen ja opettajatar kouluineen ansaitsisivat niin paljon, että voisivat muhkeasti yhdessä elää. Oikein oli vaikeata saada hänet nöyränä tyytymään rukkasiin. Miesparka oli tosiaankin pahoillansa, istui tuntikaudet koulun ovella, surumielisenä piippuaan poltellen kuuntelemassa opettajattaren ääntä. Joka kerta kun opettajatar meni ulos, uudisti hän itsepäisenä kosimisensa, pitäen toista kättä sydämmellään. Paimen parka! Kaikista niistä, jotka olivat sanoneet rakastavansa häntä, lie tämä ollut ainoa, joka todella oli rakastanut.
— Entäs toinen kosija? — kysyivät pöytätoverit.
— Toinen kosija — naurahti opettajatar — oli paljoa nuorempi.
Se oli yksi hänen oppilaistaan Brillan yhteiskoulussa, seitsemän vuotias poika, hyvin kunnianhimoinen. Tämä oli eräänä päivänä pistänyt hänen laatikkoonsa tavattoman isoilla kirjaimilla kirjoitetun kirjeen, jossa luvattiin, että jos opettajatar tutkinnossa antaisi hänelle palkinnon, niin joko hän tahi hänen veljensä isoksi tultuansa hänet naisivat.
Kaikki nauroivat; herra Goli ei kumminkaan tyytynyt näihin tunnustuksiin.
— Neitipä ei ole vielä kaikkea kertonut — sanoi hän. — Vielä on yksi kertomatta.
— On kyllä — vastasi toinen leikillisesti — Brillan sindaco, joka ilmoitti rakkautensa sonetissa; mutta minä annoin hänelle rukkaset käyttäen vastauksessani hänen omia riimejään.
— Ei — sanoi, herra Goli veitikkamaisen näköisenä — ei nyt ole kysymys kunnallishallituksesta, vaan kuninkaallisesta armeijasta.