Ensimäinen tuttavuus.
Emilio matkusti Caminaan tuntien sitä itseensä luottamusta, jota meissä aina on, kun aiomme asettua ihmisten pariin, jotka eivät tunne virheitämme ja hairauksiamme; luottamusta, joka tekee, että uuden elämän alkaminen näyttää mielestämme helpolta, elämän muka, joka ei ainoastaan näytä, vaan todella onkin semmoista, joksi sitä tahtoisimme.
Ajaessaan sateen puhtaaksi huuhtoamaa maantietä, jota poppeli-rivit varjosivat, syyskuun ilta-auringon punertavassa hohteessa, hän ajatuksissa toisteli kaikki hyvät päätöksensä, laskien ne sormillaan: elää yksinään, jopa entistänsä erakompana; noudattaa viran-omaisten tahtoa niin paljon kuin suinkin välttääksensä riitoja ja yhteentörmäyksiä; käyttää kaiken vapaan aikansa ahkeriin lukuihin voidakseen kilpailla opettajan paikasta Turinassa. Ajatuksensa itse koulusta olivat taas melkoisesti talttuneet, vietettyään nuo kaksi hauskaa kuukautta sisariensa seurassa Golin herttaisessa perheessä. Hän päätti jälleen ruveta ystävälliseksi ja avomieliseksi pojille sekä hakea voimaa puuttumattomaan hyvyyteen sydämmessään asuvasta uskonnollisesta tunteesta, joka ei hänessä koskaan ollut kokonaan sammunut. Kaikki tämä tuntui hänestä, ajaessaan siinä ruusunkarvaisen taivaan loisteessa täynnä uutta halua ja innostusta, aivan helpolta ja ikäänkuin korkeamman voiman vaatimalta. Ja ulompana tätä kaikkea haamoitti yhä hämärä toivo, että tuossa vieraassa kylässä löytäisi ensin ystävyyttä, sitte rakkautta, joka täyttäisi koko hänen elämänsä.
Koska Emilio saapui Caminaan vasta hämärissä eikä enää saattanut mennä viran-omaisten puheille, ajoi hän Harmaa Hattu nimiseen ravintolaan, tilasi illallista ja asettui yksin istumaan alikerrassa olevaan isoon huoneesen, jonka vastaisella seinällä kuningas ja kuningatar kauhistunein muodoin tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisivat antaneet toisilleen tiedoksi monarkian häviön. Silloin tällöin ilmaantui oveen jonkun ravintolassa kävijän uteliaat kasvot, talon piika taikka isännän pojat, jotka lienevät epäilleet häntä uudeksi opettajaksi, ja kohta sen jälkeen hän saikin epäselvästi kuulla itseänsä arvosteltavan. Hänen siinä korvat pystyssä kuunnellessaan, tulla laahusti huoneesen neljänkymmenen vuotias mies, vaatteet huonot, pää ja parta ruokkoamatta; hän astui Emilion eteen ja, ottamatta savipiipun nysää suustaan, kysyi oliko toinen uusi opettaja. Myöntävän vastauksen saatuaan, hän esitteli itsensä: — Giuseppe Reale, ensimäisen luokan opettaja — ojensi Emiliolle kätensä ja istui kursailematta pöydän toiseen päähän. Sitten tuijotti taas hymyellen Emilioon sanaakaan sanomatta. Emilio luuli miestä sairaaksi tai hulluksi, kunnes hengähdys ilmaisi, ett'eivät asiat olleet oikealla tolalla, minkä muutenkin huomasi niistä ankarista ponnistuksista, joita mies sai tehdä puhuakseen ymmärrettävästi.
Jo Realen ensimmäinen lause oli raa'asti tuttavallinen: — Vai niin, tekin olette olleet mieletön ja ruvenneet opettajaksi? — — — Kuinka kauan olette olleet? — — — Kuusi vuotta! No teillä on ollut hyvä aika huomata mitä sorttia se elatuskeino on. Siis — — — ajan hukkaa siitä puhua.
Reale oli kuusitoista vuotta vetänyt iestä ja jo heti alussa katunut, ett'ei ruvennut laulajaksi, hänellä kun oli kaunis baryton-ääni. Mutta hänen isänsä, ammatiltaan taidesorvari, tahtoi välttämättömästi nähdä poikansa "kansan kasvattajana" ja oli tosiaankin oikeaan osannut! Kokonaista kuusitoista vuotta hän oli Caminassa kuhnustellut ilman vähintäkään paremman toivoa ja aivan haluttomana lukuihin, joista ei kumminkaan mitään hyötyä ollut. Vähän aikaa mietittyänsä, ikäänkuin kokoillen muistiinsa hajaantuneita sanoja, hän lisäsi: — Pienissä kunnissa näet sielun hengityselimet kaipaavat happea. Hämmästys, joka näitten sanain johdosta ilmaantui Emilion kasvoihin, näytti puhujata suuresti huvittavan.
Pitkän aikaa taas Emiliota katseltuaan Reale matalalla äänellä lisäsi: — Olette joutuneet oikeaan sudenkuoppaan, vihollisen leiriin, kuntaan, joka on kansan-opetuksen julki vihollinen. En tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja; ilkeämpiä olen aikoinani nähnyt; mutta — — — he vihaavat koulua vaistomaisesti. Ja sitäpaitsi — — — ollakseni aivan puhumatta heidän rehellisyydestänsä — — —
Kauan ja katkerasti valiteltuaan kunnallishallituksen vääryyksistä, hän kertoi että, sittenkun perin pohjin oli tutkinut kaikkia opetustapoja, oli vihdoin tullut siihen päätökseen, että Lancasterin[20] metoodi oli paras, sillä se antoi loistavia tuloksia. Senjälkeen hän lisäsi matalalla äänellä: — Te saatte nähdä opettajattaren, neiti Pedanin — kohotti silmänsä ylös ja heitti koomillisella liikkeellä suukkosen kattoon, jonka tehtyään hoiperteli pois.
Caminan kylä.
Caminan kylä teki Emilioon heti miellyttävän vaikutuksen. Hänestä tuntui hauskalta tuo pitkä, mutkikas katu, jonka keskupaikka laajeni isoksi, säännöttömäksi toriksi kauppakojuineen; torin laidoissa kohosi pieniä, sieviä taloja, kaksi kahvilaa, raatihuone ja teaatteri. Siltä puolen toria, jolle ei oltu rakennettu, näki äärettömän lakeuden, leviävän aina Merialppien kaukaisiin siintäviin huippuihin saakka. Kylä, joka kaukaa näytti metsikköön kätkeytyneeltä, oli rakennettu muutaman kukkulan rinteelle, keskelle laajaa viinitarhaa; seutu oli täynänsä huviloita ja riveihin istutettuja silkkiäispuita. Se oli vilkas ja siisti kunta, jossa Emilio jo mielestään hengitti Turinin ilmaa.