Emilion onnistui saada itselleen sopiva asunto kyläkujan toisessa päässä, eräässä maalaistalossa, jonka omistajana oli kunnallishallituksen sihteeri. Alikerrassa asui talonpoikainen perhe; yläkerrassa, Emilion kanssa vierekkäin, metsänvartija poikineen.
Metsänvartia, jonka kasvot melkein tykkönään peittyivät viiksiin ja kulmakarvoihin, musta kuin Beduiini, pyysi jo ensimäisenä iltana Emiliota valitsemaan hänelle kolme arpanumeroa; sillä Stellinan metsänvartia oli voittanut kaksituhatta viisisataa lireä numeroilla, joita niin ikään äsken tullut opettaja oli hänelle valinnut. Emilio piti sekä tästä miehestä että muista naapureistaan, sillä he tuntuivat vilpittömiltä ihmisiltä, jotka eivät vartioinneet hänen askeleitaan, vaan olivat poissa kotoa koko päivän.
Ensi aluksi ei sindacokaan, herra Lorsa, tuntunut ikävältä, vaikka hän otti Emiliota vastaan hiukan äreästi ja pitkittä puheitta; mutta hän oli suora käytöksessään. Sindaco oli maatilan-omistaja ja viinikauppias, muhkea, kuudenkymmenen vuotias mies, talonpoikainen kasvoiltaan ja ruumiiltaan, tuima- ja pienisilmäinen äijä, jolla oli tavattoman iso, käyrä nenä ja jotain kovaa juonnetta suun ympärillä. Oitis huomasi hänen lapiota pidelleen kauan aikaa mieheksikin tultuaan, ja siistit vaatteensakin ilmaisivat maanmiestä.
Kun Lorsa oli silmillään mittaillut Emiliota kiireestä kantapäihin, näytti siltä, kuin äsken tulleen hoikka vartalo ja hienot kasvot eivät olisi herättäneet hänessä luottamusta. Ehkä piti hän Emiliota nuorena nokkana ja opettajana, joka ei voisi kuria ylläpitää. Mutta Emilion kunnioittava käytöstapa ja lyhyet lakoonilliset vastaukset pian haihduttivat tämän käsityksen. Hän näytti itse äsken tulleelle luokkahuoneen, joka oli kunnantalon alikerrassa: ison, pitkän, neliskulmaisen huoneen, jota käytettiin myöskin juhlissa sekä asevelvollisten arvannostoissa. Siellä ei näkynyt kuin muutamia, poikain sormien jäljillä koristettuja nimiluettelolta sekä joitakuita huojuvia penkkejä; seinät näyttivät siltä, kuin niille olisi monilukuisia saariryhmiä maalattu; mutta huone oli valoisa ja avara, ja Emilio näytti tyytyväiseltä. Hän aikoi huomauttaa likaisista seinistä, mutta sindaco ehti ennen ja sanoi huolimattomasti: — Täällä voisi tietysti olla siistimpätä; mutta eipä tänne, herraseni, tulekkaan kreivinpoikia.
Suvaitsevainen kirkkoherra.
Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni Emilio aamulla käymään kirkkoherran luona, joka oli koulun tarkastusmies. Hän löysi tämän hyvin pienessä huoneessa, ison pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin papereita, kirjoja, lankakeriä, sanomalehtiä sekä piian tilkkoja ja sukkapuikkoja.
Emilio johti oitis puheen uskonnon-opetukseen, nähdäkseen, aikoiko kirkkoherra sekaantua koulun asioihin, ja saadakseen tietää, mitä vaatimuksia hänellä oli. Papin ensi sanoista hän ymmärsi saavansa jäädä rauhaan.
Kirkkoherra, kuudenkymmenen vuotias, lihava, hyväluontoinen kristitty, oli yksi niitä pappeja, joista kylissä on tapana sanoa: että he "pitävät Itaalian puolta". Lause sisältää kumminkin ainoastaan toisen puolen totta, sillä pakosta he pitävät kahdenlaisen Itaalian puolta, mustan ja valkoisen, ja mikä kummallisempaa, ovat vakaumuksesta kummankin puolella. Kirkkoherran ominaisuuksia oli muuten tuonlainen kohteliaisuus, joka itserakkautta mielistelee senkautta, että tarkan tarkkaan on kuuntelevinaan mitä toinen puhuu, olkoon se sitte mitä hyvänsä; kuunteleepa vieläkin tarkemmin, jos muita on saapuvilla.
Tästä tavasta huolimatta hän oli erinomaisen hajamielinen, sekä lempeä ja säveä luonnoltaan, niin kuin hajamieliset ihmiset useimmiten ovat. Hän läksi, milloin kutsuttiin, kesävieraitten huviretkille ja laski leikkiä kaikkien kanssa, kuitenkaan unhoittamatta arvoisuuttansa; hän ei koskaan ollut kuulevinaan epäilyttäviä sukkeluuksia. Valtiollisissa keskusteluissa hän huitoi muutamilla lauseparsilla, joilla aina pääsi pulasta ja saattoi olla kaikille mieliksi. Puhuessaan Emilion kanssa hän piankin toi mielilauseensa esiin.
— Uskonto — sanoi hän ja tarttui oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden etusormeen — ja isänmaa — hän tarttui pitkään sormeen. Sitten piti opettajan nenän edessä nuot kaksi sormea yhdistettyinä ja lisäsi: — Isänmaa ja uskonto liitossa yhdessä — — — aina yhdessä.