Näin oli hänen aina tapansa puhua, ja jos hänen milloin täytyi sanoa enemmän, esimerkiksi kun Caminassa kesää viettävät ylioppilaat hänet väkisin vetivät väittelyihinsä, jutteli hän hyväntahtoisen totisena semmoisiakin hullutuksia, ett'ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt. Jos toiset sitte yksipintaisesti vaativat häntä käyttämään selvempää kieltä, tuli hän pahoille mielin. — Hänestä pidettiin paikkakunnalla. Ylioppilaat nimittivät häntä isänmaalliseksi luikerteliaksi ja pitivät väliin kesäöinä serenaatia hänen ikkunainsa alla, pakoittaen häntä nousemaan sängystä, sekä huusivat sitte, matkien papin tavallista sormi-temppua: — Barbera ja Grignolino (kaksi viinilajia, joita papin oli tapana juoda) liitossa — — — yhdessä — — — aina yhdessä! siksi kunnes hän käski heidät sisään juomaan lasillisen.

Opettajatar, neiti Pedani.

Samana päivänä, jona oli käymässä kirkkoherran luona, läksi Emilio raatihuoneesen hankkimaan luetteloa koulu-iässä olevista pojista; mutta hämmästyksekseen hän kuuli, ett'ei semmoista oltu vielä tehty. Siellä hän ensinnäkin tapasi koulu-legaatin, ensimäisen oikein inhottavan naaman, minkä kylässä oli nähnyt. Se oli pienenläntä mies, punaiset hiukset hiukan harmahtavia, kalotti vihreä, iho kaltainen ja muoto niin hapan kuin olisi äsken etikkaa niellyt. Päälle päätteeksi mies änkkäsi ja kävi kimeltävissä silmälaseissa, joiden takaa oli mahdoton silmiä erottaa.

Emilion koko huomio kääntyi kumminkin opettajattareen, neiti Pedaniin, jonka sindaco hänelle esitteli. Tällä neidellä oli erinomaisen kaunis vartalo, mutta nenä sivuilta litistynyt ja kasvot melkein liian pitkät, sekä katse kylmä, melkeinpä tyly. Hän näytti iältään olevan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.

Neiti Pedani puhui sindacolle jotain oppilaittensa kouluun-kirjoituksesta, ja hänen voimakkaassa äänessään kuului väliin sortuneita väreitä, jotka muistuttivat äänenmurrossa olevan nuorukaisen puheesta. Sitte läksi tiehensä, kumartain Emiliolle jäykästi. Pian senjälkeen astuessaan ulos raatihuoneesta, Emilio näki opettajattaren kulkevan poikki torin ja huomasi hänen ottavan pitkiä askeleita, pitävän päätänsä pystyssä, astuvan majesteetillisesti. Kun hän kulki apteekin ohi, huomasi Emilio muutamia herroja, jotka nostivat lakkiaan ja jonkun aikaa seurasivat häntä silmillään. Torin varrella olevan talon ikkunassa seisoi karabinieerien päällikkö; se näkyi niin ikään katselevan häntä. Reippaasti käännähtäen oikealle katosi opettajatar poikkikadulle.

Kotimatkalla jo Emilio mietti, eikö hänen pitänyt kirjoittaa herra Samis'ille ja kertoa vihdoinkin löytäneensä maalais-opettajattaren, joka oli kaunis ja samalla kunniassa pidetty. Hän ei todella ollut erehtynyt. Mutta tuon kunnioituksen tyttö oli saavuttanut osittain muutamain omituisten tapahtumain johdosta, osittain erinomaisen luonteensa kautta.

Neiti Pedani oli kolme vuotta sitte tullut Caminaan; vaan sitä ennen oli tänne saapunut kertomus omituisesta seikkailusta, johon hän oli Lombardiassa joutunut. Pavian rehtori, näet, oli lähettänyt hänet erääsen vaivaloiseen kuntaan, josta opettajatar oli karannut. Vaikka eri puolueisin jaettuina, olivat kunnan jäsenet kumminkin siinä yhtä mieltä, että heidän arvoansa oli loukattu, kun oli lähetetty opettajatar, jota eivät itse olleet valinneet, ja siksi nuori tyttö otettiin epäkohteliaasti vastaan, tehtiinpä hänelle ymmärrettäväksi, ett'ei tahdottu hänestä niin mitään tietää. Mutta kun hän pelkäämättä piti puoliaan ja vastasi ylpeästi ensi hyökkäyksiin, rupesivat kirjoittamaan talojen seinille rumia syytöksiä, sitten sanoivat hänelle samoja asioita suullisesti, ja lopuksi tuli koko joukko ihmisiä hänen ikkunaansa alle meluamaan ja huutamaan, niin että hänen täytyi paeta. Rehtori, joka oli päättänyt näyttää valtaansa, hankki prefektiltä apua ja sai opettajattaren palaamaan paikkaansa. Eräänä iltana hän ajoi kylään, tarkk'ampuja-komppanian saattamana, joka sotaisilla tempuilla asetti hänet jälleen kouluvirkaan ja jäi kylään neljäksikymmeneksi tunniksi kunnan kustannuksella. Kun melu asiasta oli asettunut ja viran-omaiset jälleen tulleet järkiinsä, pyysi nuori tyttö neljäntoista päivän kuluttua virkaeroa ja joutui senjälkeen Caminaan.

Kuukausi hänen tulonsa jälkeen oli tulipalo eräässä tuparakennuksessa maalla. Opettajatar oli ensimäinen, joka riensi paikalle, ja siellä hän jakeli viisaita neuvoja ja käskyjä sinne tänne peljästyksissään juokseville talonpojille, järjestäen sammutustyön suurella uskaliaisuudella ja mielenmaltilla. Lopulta saapui lähimmästä kaupungista sähköteitse kutsuttu jalkaväen-plutoona, erään luutnantin komentamana. Kun tämä huomasi nuoren neidon täydessä sammutustyön touhussa, helmat käärittyinä, keppi kädessään, ihastui hän ikihyväksi ja heitti muiskusen, johon sai kepinlyönnin vastaukseksi. Nämät urotyöt sekä opettajattaren uljas muoto sytyttivät monen sydämmen Caminassa, ja siitä seurasi rakkauden ilmoituksia, kirjeitä ja rohkeita tunnustuksia vasten kasvoja, jopa keskellä katuakin. Mutta kun opettajatar oli heittänyt kirjeet avattuina ulos ikkunastaan ja karkoittanut suullisesti kosivat noilla väliäpitämättömyyden ja kyllästymisen eleillä, jotka ylpeyttä haavoittamalla parhaiten rakkauden sammuttavat, sai hän jäädä rauhaan. Eivätpä voineet edes panettelulla kostaa häväistystään, sillä hän ei antanut syytä juoruihin, vaikka miltä taholta olisi koetettu.

Neiti Pedanin miehekäs ja karhea luonne astui omituisella tavalla näkyviin koulussakin, josta hän karkoitti kaiken hentomielisyyden. Hän kertoi oppilailleen kuuluisain naisten hyödyllisistä tahi uljaista teoista. Hänen inhonsa hemmoittelua ja velttoutta vastaan meni niin pitkälle, että hän henkensä takaa taisteli poistaakseen tytöistään heidän taipumustaan hyväilyihin, tahtoipa heitä muuttamaan nimet Katariina, Karoliina ja Josefiina Kateraksi, Karolaksi ja Josefaksi. Tietysti hän suuresti harrasti tyttöjen voimistelua ja antoi sitäpaitsi oppilaittensa leikkiä sotaa pienellä koulupihalla, jakaen heidät kahteen ryhmään, jotka vuoroon hyökkäsivät toistensa kimppuun ja valloittivat pienen penkereen. Hän luki kahta voimistelulehteä, voimisteli kotona nostotelineillä ja matkaili lupa-aikoina vuorilla alppisauva kädessä, ja seuranaan talonpoikaisnainen, joka kantoi eväitä ja muutinvaatteita.

Kaikessa hän oli spartalaisen yksinkertainen. Niinpä hänellä huoneessaan oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät tarvekalut, pienen pieni peili ja sängyn asemesta merimies-vuode. Pukunsa sopi hyvin, mutta oli perin yksinkertainen. Ainoa koriste, jota hän itsellään suvaitsi (lapsuudesta jäänyt tapa), oli kaksi otsalla häilyvää hiuskiharaa, joita hän väliin unohti kähertää ja joskus kiireissään kähersi rikkasihvelin varrella. Hän ei kuitenkaan ihmisiä kartellut. Kävipä paikkakunnan rouvienkin luona, jotka, sitten kun mustasukkaisuus hänen ensimmältä herättämästään ihastuksesta oli haihtunut ja kun olivat huomanneet, ett'ei hänessä ollut hituistakaan kiekailemisen vikaa, hakivat hänen seuraansa ja pitivät hänen omituisesta luonteestaan, jossa joka päivä tuli uusia puolia näkyviin. Seuraelämässä hän oli hyvin äänetön, kuunteli harvoin mitä muutkaan puhuivat ja näytti olevan ajatuksissaan kaukana. Moni luuli syyksi hänen haavoittumattomuuteensa sitä, että hän oli kihloissa ja että hän oli noita vahvoja, järkeviä sieluja, jotka kokoovat tunteensa määrättyyn asiaan ja sitten purkavat ne peljättävällä voimalla. Toiset taas luulivat häntä mahdottomaksi kaikkiin hellempiin tunteisin, eivätkä voineet ajatellakkaan rakkautta hänessä muuna kuin sairaanloisena tilana, joka häiritsisi sopusoinnun hänen voimakkaassa, raittiissa ja täyteläisessä elinrakennuksessaan. Mutta koska hän oli kotoisin Lombardiasta saakka, ei hänestä varmuudella tiedetty mitään muuta kuin että isänsä, joka oli ollut rykmentin lääkäri, oli kuollut. Sitäpaitsi epäiltiin hänen salaa lukevan, valmistuaksensa Turinin kilpatutkintoihin.